Harri Nordell: Hajo.
Grafiikka Marjaana Virta. WSOY. 66 s.
Harri Nordell on pitänyt runoilijanurallaan yllä joltisenkin verkkaista julkaisutahtia. Paraisilla asuvan palkitun lyyrikon edellinen itsenäinen runoteos Valkoinen kirja julkaistiin jo 2006. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyvä kokoelma osoittaa, että runoilijan kynä on yhäti mainiossa terässä. Hajo on epäilemättä yksi vuoden parhaista runoteoksista.
Nordellin runojen muotokieli vaihtelee uudessa kokoelmassa paririvisten säkeensirpaleiden ja astetta laajempien, usein jonkinlaista lorumaista toisto- tai kehärakennetta hyödyntävien tekstien välillä. Runomuodon hienovarainen muuntuvuus tekee teoksesta esimerkillisen tasapainoisen lukukokemuksen. Kokonaisuutta rytmitetään lisäksi tekstien väliin sijoitetuilla, kokoelman maailmaa hienosti täydentävillä Marjaana Virran grafiikkavedoksilla.
Hajon runoissa luonto, kieli sekä vääjäämättömästi kohti hajoamistaan ajelehtiva olemassaolo kietoutuvat hauraantiheäksi tekstuaaliseksi kudokseksi. Teoksen säkeissä kieli ei nimeä ja näin alista luontoa ihmiskeskeisen tyranniansa alle. Luonto, havainto ja kieli mieltyvät yhden ja saman ilmaisuprosessin tasa-arvoisiksi osasiksi: "silmäkenno mumisee / auringon vihloa // keltaiset säkeet / ettemme // emme ole valmiit, // ruhjotut apinat raajapeilissä".
Varsinkin kokoelman alkupuolella runokieli on paikoin siksi kuulasta ja herkkää, että huomasin lehteileväni kirjan sivuja erityisen varovasti, kuin harvinaista ensipainosta käsiteltäessä. Myöhemmin teoksen ilmaisurekisteriin ilmaantuu myös pistävämpiä, kielen rajallisuuteen tarrautuvia särönomaisia sävyjä: "oliko si oliko mi ja puheen oka joka jaettiin / sillä naulata vettä."
Nykyrunouden keskeisiin teemoihin lukeutuva kysymys siitä, mitä ja millä ehdoin kielellä voi ylipäätään sanoa tai kuvata kirjoittuukin näin myös Hajon temaattiseen ytimeen. Sanoja pakotetaan Nordellin aiempien teosten tavoin uusiin hetkellisiin ja ainutkertaisiin asentoihin siellä, missä konventionaalisen kielenkäytön rajat käyvät liian ahtaiksi. Sellaiset ilmaukset, kuten "hänvälähdys", "tulisädevaaka" ja "kaikkiaakkosia" kaivertavat kirjan sivuille polkuja kohti tuntematonta, tai vähintään kohti uusia tapoja jäsentää jo tunnettua.
Säkeen ytimessä, ilmaisua motivoivana tekstuaalisena moottorina, kehrää samalla olemisen perimmäinen, kielellä vain väliaikaisesti tilkitty tyhjyys: "Runous, ei mistään tehty. Graiojen verestä." Nordellin pidättyväisen, omalakisen sanankäytön tuloksena on syntynyt "Suuri ektenia / ei-millekään." Hajossa tuntuukin olevan monin paikoin kyse enemmän tunnustuksettoman rukouksen kuin minkään kaunokirjallisen jatkumon estetiikasta. Kokoelman runojen keskeinen jännite ei rakennu niinkään aiheiden fokusoituneen käsittelyn kuin kielen ja maailman välille kirjoittuvan eettisen ja ekologisen suhteen varaan.
Hiipumisen ja päättymisen lyriikkaa ei määritä lopunaikojen saarnaajan pauhu, vaan ennemminkin puhujan itseriittoisesta vallasta luopuneen runokielen eteerinen kauneus: "Et ole kukaan. Nimeäsi / ei milloinkaan kirjoitettu / nähdyin aakkosin".
Miikka Laihinen
3 poimintaa
Hajo
1 Nordellin runoissa kieli, luonto ja olemassaolon hauraus nivoutuvat kuulaaksi, hiipumisen ja loppumisen sananpainoja saavaksi tekstikudokseksi.
2 Kysymys siitä, mitä ja millä ehdoin kielellä voi yleensä sanoa paikantuu kokoelman temaattiseen keskipisteeseen.
3 Eettisiin ja ekologisiin asentoihin taipuva runo lähentyy tunnustuksettoman rukouksen estetiikkaa.
