• Venäläisen kirjallisuuden historia. Toimittaneet Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma. Gaudeamus 2011. 671 s.
Ulkomaalaisen lukijan näkökulmasta venäläisen kaunokirjallisuuden perinteessä korostuu ennen kaikkea kaksi aikakautta ja lajityyppiä: 1800-luvun suuri proosa ja 1900-luvun paras lyriikka. Edellistä ryhmää hallitsevat varsinkin Nikolai Gogol, Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi, jälkimmäistä Anna Ahmatova, Marina Tsvetajeva ja Boris Pasternak. Mutta lukijoita on toki paljon myös esimerkiksi Aleksandr Pushkinin aikakauden kirjallisuudella.
Torstaina julkistettu Venäläisen kirjallisuuden historia on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys venäläisen kirjallisuuden tuhatvuotisesta historiasta. Siitä löytyvät perustiedot tärkeimmistä venäläisistä kirjailijoista ja klassikkoteoksista, tyylikausista sekä kirjallisuuden lajien kehityksestä. Lisäksi tarkastellaan kirjailijan ammatin vakiintumista ja kehitystä sekä lukijakulttuurin muutoksia. Huomiota saavat myös populaarikirjallisuus ja lastenkirjallisuus. Lisäksi teos nostaa esille monissa kirjallisuushistoriallisissa katsauksissa sivuun jääneitä naiskirjailijoita.
Venäläisen kirjallisuuden historian ilmestyminen on kirjakauden suurimpia kulttuuritekoja. Yhdessä monumentaalisessa niteessä on nyt helppotajuisessa muodossa saatavilla rautaisannos tietoa tuhatvuotisesta kirjallisesta perinteestä. Lukukokemus osoittautuu poikkeuksellisen jännittäväksi tutkimusmatkaksi halki vuosisatojen. Kirjoittajia on kuusi: Kirsti Ekonen, Tomi Huttunen, Elina Kahla, Marja Rytkönen, Timo Suni ja Sanna Turoma.
Tarkkaa
kronologiaa
Tuore historiateos noudattaa tarkkaa kronologiaa, siksi se alkaa seikkaperäisellä katsauksella muinaisvenäläiseen kauteen, joka jakautuu Kiovan valtakunnan aikaan, mongoli- eli feodaalikauteen sekä Moskovan aikaan. 900-luvulta 1600-luvulle jatkuneelle muinaisvenäläiselle ajalle oli ominaista, että käsikirjoituskokoelmia kopioitiin ja samalla muokattiin luostareissa. Kronikoissa, sotakuvauksissa, kirkollisissa hagiografioissa eli pyhien elämäkerroissa sekä kertomarunoudessa esiintyivät samat sankarit.
Länsieurooppalaisissa kulttuurihistorioissa keskiaikana tunnetun ajanjakson kanssa osittain päällekkäistä muinaisvenäläisyyttä käsittelevässä luvussa luodaan katsaus myös suulliseen kansanperinteeseen. Nykylukija saa muinaisvenäläisen aikakauden kirjallisuudesta edes jonkinlaisen tuntuman, jos perehtyy suomeksi saatavilla olevaan runoelmaan Laulu Igorin sotaretkestä ja hengellisen kirjallisuuden perusteksteihin, Vaeltajan kertomuksiin.
1700-luku merkitsi taitekohtaa, jolloin syntyi juopa toisaalta länsimaistuvan, koulutetun mutta pienehkön aatelisväestön ja toisaalta kouluttamattoman mutta lukumäärältään huomattavan talonpoikaisväestön välille. Tämä kuilu vaikutti sekä Venäjän yleiseen yhteiskuntakehitykseen että kirjallisuuteen.
Realismista
modernismiin
Kirsti Ekosen kirjoittama luku Realismista modernismiin kuuluu kautta linjan täysipainoisen ja rannattoman laajan tietomäärän tarjoavan historiateoksen tärkeimpiin, sillä se kiinnittää huomiota seikkoihin, jotka aikaisemmin ovat jääneet turhan vähälle huomiolle. 1800- ja 1900-lukujen taitteen kirjallisuus voidaan Ekosen tarkastelussa jakaa realismin perinteen jatkajiin ja realismin kriitikoihin, modernisteihin. Tilanne ei kuitenkaan ollut mustavalkoinen. Esimerkiksi novellitaiteen ja draaman suuren uudistajan Anton Tshehovin tuotannossa realistinen kerronta sekoittuu uudenlaiseen, usein impressionistiseksi kutsuttuun tapaan hahmottaa maailmaa.
Yhtä painokas on myös Tomi Huttusen 1910- ja 1920-lukuja käsittelevä jakso. Avantgardekirjallisuuden kenttä osoittautuu Huttusen tulkinnassa hyvin kirjavaksi; ajalle tyypillisesti syntyi useita keskenään kilpailevia ryhmiä. Vanhan kaartin symbolisti Valeri Brjusov esitti 1922, että uusista kirjallisista suuntauksista symbolismin korvaajana voitiin pitää ennen muuta futurismia.
Huttunen viittaa kiinnostavasti muun muassa Jelena Guron suomeksikin ilmestyneeseen runokokoelmaan Taivaan pikkukamelit, jossa teksti jäljittelee universaalia luonnon kieltä ja pyrkii olemaan osa orgaanista ilmaisua. Vastaavanlaisia viittauksia huonosti tunnettuihin kirjoihin ja kirjailijoihin koko historiateos tarjoaa tukuttain.
Kohti
nykypäivää
Mustavalkoisten asetelmien välttäminen koskee tuoreessa teoksessa yllättävästi myös niin sanotun neuvostokirjallisuuden käsittelyä. Esimerkiksi Mihail Sholohovin trilogia Hiljaa virtaa Don, joka saavutti arvostusta sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa, ei edusta sosialistisen realismin ihanteita eikä sen päähenkilöä voi kutsua positiiviseksi sankariksi. Samaan tapaan kiintoisa on niin ikään katsaus suojasään kauden merkkiteoksiin, esimerkiksi Vladimir Dudintsevin romaaniin Ei ainoastaan leivästä.
Venäläisen kirjallisuuden historia päättyy Neuvostoliiton hajoamiseen, josta on kulunut jo 20 vuotta. Siihen loppuu tämän monumentaalisen teoksen ”kirjallisuushistoriallinen kertomus”, käyttääkseni kirjoittajien tuon tuostakin toistamaa ilmausta.
2010-luvun Venäjällä kirjallisuuteen vaikuttavien tekijöiden asema on tyystin toisenlainen kuin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa; tämä koskee niin kirjailijoita, lukijoita, kustantamoja, kirjallisuuslehtiä, kirjapainoja ja kirjojen jakelukanavia kuin vaikkapa kirjastoja ja koululaitostakin. Kirjallisuusinstituutio on käynyt läpi tavattoman suuren murroksen imperiumin hajoamista seuranneina kahtena vuosikymmenenä. Mutta tämän tarkastelu on jo uusien historiateosten tehtävä.
