Runonnurkkien röyhkeä tuuletus
• Harry Forsblom: Verhojen takaa tulee kirjoitus. ntamo 2011. 129 s.
Kriitikko-kirjailija Harry Forsblom saa tehdä hartiavoimin lyyrikontöitä tasapainoillessaan nykykulttuurin kertakäyttöraunioiden kiikkerällä maaperällä. Yli kolmikymmenvuotiseksi venähtäneen runonjulkaisutauon jälkeen Forsblomin kynästä on syntynyt kokonaisuus, jota kuvailee parhaiten ilmaisu ”hanat auki”.
Verhojen takaa tulee kirjoitus on horjuviin postmoderneihin pahvikulisseihin huudettu äänten, tyylien, tunnelmien ja viittausten levoton runsaudensarvi. Syväluotaavien säkeiden sijaan teoksessa poukkoillaan runon räiskähtelevällä pintatasolla, tehdään ilkeää tiliä maailman kanssa ylevän ja alhaisen ilmaisun rajoilla.
Raflaava teksti on moneen suuntaan pisteliästä ja maukkaalla tavalla röyhkeää, pölyiset runonnurkat saavat vuosikymmeniä alaa seuranneen konkarin käsittelyssä piristävän tuuletuksen: ”Ylimääräinen ponnistus, vääntömomentti, vielä kuitenkin tarvitaan, jotta kaikki hajonneessa tynnyrissä tuntuisi läpieletyltä. (---) Tanssin hartaasti väistelty itsetarkoitus: peilityynessä oljenteleva öljyntorjuntatahran maineen saanut rasvaimunainen.”
Rakenteellisesti Forsblomin kokoelma jättää lukijansa tyhjän päälle. Yhteen läjään ladottu runonippu ei noudata niin sikermä-, kuin mitään muutakaan tunnistettavaa kokonaismuotoa ja vain satunnaiset, tyhjiksi jätetyt aukeamat rytmittävät rungotonta ja eläväisesti nurkistaan vuotavaa pakettia.
Lyyristä
roiskintaa
Tekstin jäsentymättömyydelle voi hahmotella samankaltaisia motiiveja, kuin esimerkiksi kokeellisemman lyriikan pyrkimys irrottautua vanhojen runomuotojen ideologisesti kyllästetyistä puitteista. Tekijän rohkea ratkaisu läväyttää teosrakenne apposen auki ei vain harmi kyllä toimi toivotulla tavalla. Itsevarma ja pistävä röyhkeys muuntuu turhan herkästi säepinnan näsäviisasteluksi, kun leikittelevät rivit eivät ankkuroidu laajempiin kehyksiin.
Ntamo-kustantamon teoksille tyypillisesti myös Forsblomin kokoelma on viimeistelty varsin kevyellä kädellä. Lopputuloksessa korostuukin vakaiden, kumileimasimen varmuudella toimivien säenippujen sijaan kokonaisuuden luonnosmainen keskeneräisyys, prosessuaalinen ja muuntuva ”kirjoitus”.
Kiinnostavaa tekstin viimeistelemättömyydestä tekee sen edellyttämä asennonmuutos runon vastaanotossa. Tiuhalla kammalla toteutettu lähiluenta johtanee Forsblomin kaltaisten lyyristen roiskijoiden kohdalla vain analyyttiseen umpikujaan. Kapeakärkisten pinsettien sijaan kannattaakin kokeilla rohkeasti tulkinnallisen viikatteen heiluttelua.
Säesilpun ja hälinän keskeltä punaisen langan päätä etsivä saattaa toki tehtävässään turhautua. Samalla teos sysii kuitenkin pohtimaan, pitääkö runoa sitten aina lähestyä niin orjallisen säännönmukaisesti, muodon ja sisällön iänikuisiin kaavoihin kangistuen.
