Kulttuuri

Tulisilmä seuraa matkan jatkumista

Triton viittaa nimenä sekä kiinnostavaan sarjakuvaan että Neptunuksen suurimpaan kuuhun ja kreikkalaisessa mytologiassa valtameren sanansaattajaan. Kun näyttelijä heiluttaa Triton-albumia ja samaan aikaan kertoo huikean fantasian täysin toisenlaisesta maailmasta, BurningBurningin katsoja saa hykerryttävää tuntumaa maineikkaan salolaisen Quo Vadis -teatterin uutuuteen.

Asteikko ulottuu maailmankaikkeuden arvoituksista arjen ilmiöihin.

Teksti oli jo aikaisemmin sisältänyt oikullisen viittauksen myös Stromboliin, maailman aktiivisimpiin kuuluvan tulivuoren saareen Tyrrhenanmerellä Sisilian pohjoispuolella. Ei ihme, että tässä esityksessä rakastetaan laavaa ja että kraatteri kuuluu toistuviin metaforiin.

Otso Kauton vivahteikkaasti ja hiotusti ohjaama BurningBurning on tiedettä ja taidetta – mutta ei todellakaan ryppyotsaisesti! – yhdistävä esitys, joka palmikoi draamaa, lyriikkaa, tanssia, kuvataidetta ja musiikkia.

Tutkimuksen kohteena näyttäytyy kaikenlainen palaminen universaalina kemiallis-fysikaalisena tapahtumana, joka ei sivuuta myöskään rakkauden paloa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Jatkoa
Runousopille

Rakenteeltaan, sisällöltään ja aineksiltaan BurningBurning tuo väistämättä mieleen Quo Vadiksen aikaisemmin valmistamat Runousopin osat, mutta minkäänlaisesta vanhaan juuttumisesta ei ole kysymys. Runousoppi vain on osuva nimi senkaltaisille esityksille, joita Quo Vadiksen tuoreinkin produktio nyt edustaa.

Runoutta, rockia ja tanssia yhdistelevä kokonaisuus kulkee mielleyhtymästä toiseen. Perinteisestä draamasta ei nytkään ole kysymys, vaan omalakisestaan kokonaisuudesta, joka muuntuvien ainesosiensa varassa tutkii tällä kertaa tulen, laavan, kraatterin ja palamisen monipolvista aihepiiriä.

BurningBurning esittelee syvyyksien aurinkokunnat, planeetat ja fotosynteesin. Väkevä fyysinen ilmaisu leimaa kaiken aikaa jäntevyytensä säilyttävää kokonaisuutta. Nyörit ja punokset käyttävät omia puheenvuorojaan; tällä kertaa niihin liittyy valtaisa seppelsommitelma. Toisiinsa kietoutuneiden tanssijoiden liikkuva Laokoon-veistos on sekin tuttu jo Runousopeista.

Huovutettua
villaa

Paikka on tuttuun tapaan jurtta Salon taidemuseon Veturitallin pihassa. Viime vuosina yhä enemmän kansainvälistäkin huomiota saaneen Quo Vadiksen uusinta produktiota on valmisteltu muun muassa Koneen säätiön mynämäkeläisessä taiteilijaresidenssissä Saaren kartanossa.

Taiteilija Tuula Nikulaisen töitä hallitsee huovutettu villa, ja tällä kertaa juuri tämä lavastuselementti luo täysimääräisesti myös BurningBurningin tilaa. Villaan liittyy temaattisesti niin paimentolaiskulttuuria (siten kuin mongolijurttaankin) samoin kuin itse esityksen aineksiin sopivia kemiallisia jalostusprosesseja. Huovutus hajottaa emäksisellä raaka-aineella villan valkuaisrakenteen; kuidut alkavat elää.

Samalla eloisuudella sykkii Quo Vadiksen teatterillinen ilmaisu.