Kirja-arvostelut

Timo Vihavainen ei kumartelekuvia eikä oikeita oppeja

Timo Vihavainen ruoskii Suomea ja Venäjää tuoreessa kirjassaan.
Timo Vihavainen ruoskii Suomea ja Venäjää tuoreessa kirjassaan.

• Timo Vihavainen: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava. 303 sivua.

Tulisi takuulla annettua väärä todistus, jos sanoisi että Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen tahtoo ärsyttää ja tykkää provosoinnista. Koska siis tuollaisesta väitteestä voi päätellä, että hän tekee niin tehojen vuoksi eikä siksi, että tarkoittaa mitä sanoo. Ja Vihavainen aivan varmasti tarkoittaa mitä sanoo.

Olkaa valmiina repimään pelihousunne. Vihavainen jyrisee: ”Suomesta on siis ilmeisen vaikea löytää yhtä henkevää ja myös intellektuaalisesti palkitsevaa naisseuraa kuin on venäläinen lemmen ammattilainen, ainakin ideaalisessa muodossaan. Kukapa suostuisi viettämään aikaansa Derridaansa ja Lacaniansa jauhavan feministin kanssa ainakaan ilmaiseksi.”

Huh huh.

Oli vain pikku pakko nostaa juuri tuo lainaus esiin, koska se taatusti ärsyttää, mutta se kertoo myös kirjoittajansa persoonasta, joka ei kumarra kotimaisen keskustelun kirjoittamattomia lakeja tai ennakkoehtoja. Vihavainen sanoo niin kuin näkee ja tulkitsee, ei niin kuin hyvän tavan mukaan pitäisi.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Uusi kirja Itäraja häviää ei ole mikään pahansisuisen toisinajattelijan pamfletti. Se kertoo Venäjän ja Suomen kahdesta rinnakkaiselon ja vastakkainasettelun vuosisadasta rajan käsitteen kautta. Esseemäinen tyyli kuljettaa osin ennen julkaistuja artikkeleita joutuisasti.

Arvorelativismin
vastustaja

Professori haluaa ihan mahdottomia. Hän pohtii vakavan moraalisesti ja normatiivisesti kuolemanvakavia asioita ja yrittää samalla kommunikoida myös muidenkin kuin akateemisten kammioihmisten kanssa.

Vihavainen saattaa olla epäortodoksisempi tutkijana kuin poliittiseen oikeaoppisuuteen vihittyjä piirejä kimmastuttavana pistelijänä. Tutkijan edellisen kirjan (Länsimaiden tuho) näkemykset maahanmuutosta, islamilaisuudesta ja syvähenkisen länsimaiden kulttuurin rappeutumiskehityksestä herättävät yhä närkästyneitä vastakommentteja, vaikka melko monelta kiivailijalta jäi kirja kokonaan lukematta. Jos tällainen kohu olisi koko totuus Vihavaisesta, uusi teos ei olisi niin kiinnostava kuin se on.

Vihavainen ei pidä kulttuurisesta flagellantismista, älymystön harjoittamasta itseruoskinnasta, jossa oma historia aina siirretään nolona syrjään tai mitätöidään toisenlaisten kulttuurien hyväksi. Hän ei myöskään sulata postmodernismin arvorelativismia. Jotkut asiat nyt vain ovat arvokkaampia kuin toiset.

Tässä kohtaa Vihavaisen tiedot tosin näyttäisivät loppuvan. Hän sekoittaa surutta mannermaisen dekonstruktion kielifilosofisen projektin arvojen tasahintaiseen alennusmyyntiin. Vihavainen on ostanut amerikkalaisen teoriateollisuuden postmodernismin light-version sellaisena kuin sen vastaiset kirjoitukset asiat esittävät.

Ruoska heiluu
molemmin puolin

Vihavaisen teos on täynnä heittoja suuntaan jos toiseenkin, mutta niitä ei ole tarkoitettu vain efekteiksi. Hän osaa perustella sellaisen kulttuuriperinnön tärkeyden, joka on Suomen ja Venäjän rajahistorian taustalla. Tästä ei seuraa, että toisella puolella rajaa olisi oltu väärässä kun on vihattu ja pelätty naapuria ja toisella taas oikeassa, mutta siitä ei myöskään seuraa, että kaikki kannat olisivat samanarvoisia.

Vihavainen ei ole etsimässä sen paremmin Venäjän kuin Suomenkaan syvintä olemusta tai maiden suhteen ikuista hahmoa. Historioitsija näkee alati muuttuvan todellisuuden, jossa on myös joitakin pysyvämpiä piirteitä. Niinpä Vihavainen ei pelkää heiluttaa ruoskaa kummallakin puolen, jos tilanne sitä vaatii. Tyyli tekee hänestä varmasti niin akateemisille ihmisille kuin oikeaoppisen yliopistopuheen kannattajille suunnattoman ärsyttävän ihmisen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Vaikka professori sitä tuskin itse allekirjoittaisi, hänen menetelmänsä on jonkinlaista dekonstruktiota. Suomen 1800-luvun nationalisesta heräämisestä, itsenäistymisestä, sisällissodasta tai talvisodasta nostetaan esiin poliittisiin asemiin linnoitetut näkemykset ja havaitaan ne juuri sellaisiksi: poliittisiksi eli metodisesti yksinkertaistaviksi. Vihavainen tahtoo tarkastella hienovaraisemmin erilaisten valtapyrkimysten ja asemien välisistä alueista käsin, mitä kukin taho on ajanut kannanotoillaan. Hän tuomitsee taistolaisuuden neuvostoliehittelyn mutta on yhtä tavalla kriittinen niitä kohtaan, jotka ovat kykenemättömiä näkemään suomettumisen ajan tosiasioita sellaisina kuin ne ovat vaan jakavat tuomiotaan historiallisen jälkiviisauden huumassa.

Tällä tavalla rakentuu uskomusten historiallinen kulkue, joka kulkee itärajaa, ”Suomen Kiinan muuria”, pitkin. Tuo muuri oli alun perin ennen kaikkea uskonnollinen ja sittemmin monikerroksisesti ideologisoitunut myyttinen raja. Ja ylikansallisen massakulttuurin ja kerskakulutuksen aikakaudella on ymmärrettävästi häviämässä. Valtioiden raja tuskin katoaa, mutta se menettää merkityksensä kun vanhat vihollis- tai ystävyyskuvat vaikuttavat aika lailla naurettavilta.