• V. S. Luoma-aho: Remora. Osuuskunta Poesia 2011. 74 s.
Uusia vallankumouksellisia runousoppeja luotaavan lyriikan säilä on usein vähintään kaksiteräinen. Samalla, kun tradition hylkääminen ja lempeä höyhentäminen vaikuttaa ajoittain välttämättömältä kielen ja runon elinvoimaisuuden näkökulmasta, voi kaunokirjallinen avantgarde kuitenkin osoittautua helposti luonteeltaan luoksepääsemättömäksi.
V.S. Luoma-ahon järjestyksessään toinen runoteos Remora lyö kevyttä kesälyriikkaa metsästävälle luun kuvaannolliseen kurkkuun.
Kokoelman alkulehdillä lukijaa kehotetaan kyllä ”hakeutumaan sisään” tekstissä ammottavista rei’istä, mutta hyväuskoista odottaa heti nurkan takana kryptisen läpäisemätön säeseinä. Kokonaisuus on kirjoitettu niin avoimeksi, että runosta on tekstimassan runsaudesta huolimatta pirullisen hankala saada minkään sortin otetta. Yritetään kuitenkin.
Teksti puhujana
Visuaalisesti valtaosin proosarunoa muistuttavaan laatikkomuotoon puettu materiaali yhdistelee kielen eri rekistereitä kummallisen saumattomaksi kudelmaksi. Tasojen limittyessä tekstin intensiteetti häilyy jossain kuvallisen ilmaisun, kieron kielitietoisuuden sekä groteskin alatyylin välimaastossa:
”tuletko tähän mukaan? pimeys on ihokarvat. / tällä on pitkä muisti kuin jollain pahansuovalla iholla. / avaa suusi niin minä oksennan suuhusi. sukupuoli? kääntöpuoli. / peräaukon haalea kihlasormus. me olemme hermafrodiitteja”.
Luoma-ahon kokoelma kyseenalaistaa lyriikan puhujiin toisinaan oletusarvona liitetyn inhimillisyyden vaatimuksen. Remora sysääkin ajoittain keskeislyyrisen naamion taakse piiloutuvien runojensa puhujavastuun inhimillisen tahon sijasta itse tekstille. Kun persoonan illuusio poistuu, jää kielelle tilaa temmeltää.
Herkullista haparointia
Kokoelman omintakeinen tunnelma perustuu toisilleen tyystin vieraiden sisältöelementtien yhdistelemiselle. Parhaimmillaan jälki on herkullisen häiritsevää, eikä runon koossa pysymiseen voi oikein missään vaiheessa tuudittautua.
Toisaalta tekstinsirpaleiden väliset yhteydet jäävät liian usein liian hämäriksi, runosta ja runon luennasta tulee ”Haparointia kuin lepakon ääni kesäyönä”. Vaikka Luoma-ahon teos jo lähtökohtaisesti pyrkii pöyhimään myös runon lukemiseen liittyviä tottumuksia, ei perustelemattomalta vaikuttava säe aiheuta silti muuta kuin lukijaparan turhautumista.
Hankalan teoksesta tekee ennen kaikkea runon keskittymättömyys ja tarkoitushakuiseksi puhuttu satunnaisuus. Yksittäiset tekstit eivät suostu jäsentymään totunnaisten ideatason keskusten ympärille: ”Haluaisin tehdä maailmaan mitä tahansa sattumanvaraisia, / piilotajunnasta tai ympäristöstä kumpuavia ja puhkeavia ilmiöitä, / (...) / kuten tietoisuus silmistä, jonkin kirvely.”
Luoma-ahon runousopin strategisessa keskiössä tuntuukin virtaavan assosiaation näennäisen kahlitsematon voima. Vaikka kokoelman käyttöliittymä tökkii, on myönnettävä, että itseäni teoksen tekstuaalista vapautta jahtaava arvaamattomuuden ja epävakauden poetiikka myös viehätti.
