Kulttuuri

Mitä on arjen pinnan alla?

Veli Granö hyödyntää töissään kirliankuvausta.
Veli Granö hyödyntää töissään kirliankuvausta.

• Veli Granö Turun taidemuseossa 28.8. saakka.

Kajaanissa syntynyt Veli Granö (s. 1960) on elokuvaa, videota ja valokuvaa välineinään käyttävä kuvataiteilija. Yhtä lailla hänet voisi luokitella myös dokumenttielokuvien ohjaajaksi. Ite-taide, kansantaiteilijoiden ”itse tehty elämä –ilmiö”, nousi yleisön tietoisuuteen Granön valokuvanäyttelyn ja kirjan Onnela (1986) myötä.

Yhteisötaiteilijaksikin Granötä voi kutsua. Hänen kuvastonsa keskeisintä materiaalia ovat ”tavallisten” ihmisten elämät. Tavallinen on kuitenkin syytä kirjoittaa lainausmerkkeihin, koska Granön tavikset eivät ole tavallisia ollenkaan.

Heille luonnon syvätasot, rinnakkaistodellisuudet, parapsykologia, ufot ja käynnit vaikkapa Sirius-planeetalle ovat normaalia arkipäivää siinä kuin luonnontieteelliset faktat ovat sitä meille ”normaaleille” skeptikoille. Toisinaan pitää olla vähän hullu, jotta säilyisi terveenä – se voisi olla Granön motto.

Kirliankuvauksen
aurat

Granöllä on hienosti kehittynyt herkkyys arjen runoudelle. Samalla hänen elokuviensa ja valokuviensa hahmot löytävät jotain syvempää arjen pinnan alta. Siinä he muistuttavat koulutettua taiteilijaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tällaisen taiteellisen eetoksen edelläkävijää voi pitää saksalaista Joseph Beuysia (1921–1986). Jokainen on taiteilija, oli Beuysin radikaali 1970-luvun motto hänen pyrkiessään hahmottamaan jotain, jota hän kutsui yhteiskunnalliseksi veistotaiteeksi tai sosiaaliseksi veistokseksi.

Myös Beuys raaputti tekniikan, tieteen ja mystiikan rajapintoja. Hän oli kiinnostunut taiteen ”alkemistisesta” voimasta ja käytti siksi hunajan ja huovan lisäksi taiteensa materiaaleina aggregaatteja, vahvistimia, kondensaattoreita, dynamoita ja sähköä. Granö tosin puhuu hiljaisella äänellä, täysin ilman Beuysin messiaanista paatosta.

Kirlian-valokuvaus ei tainnut kuulua Beuysin arsenaaliin. Suurjännitevalokuvaukseksikin kutsutun menetelmän kehittivät Semjon ja Valentina Kirlian Neuvostoliitossa vuonna 1939. Kirlian-kuvaus tapahtuu ilman kameraa. Kuvattava kohde asetetaan suoraan filmille ja filmin alla olevaan metallilevyyn tuotetaan voimakas sähkökenttä.

Valmiissa kirliankuvassa kohdetta ympäröi valokehä, joka fysikaalisesti voidaan määritellä koronapurkaukseksi. Parapsykologisesti tulkittuna kyse on aurasta, esinettä tai ihmistä ympäröivästä valokehästä tai energiakentästä, jonka tulkintaa muun muassa antroposofia harrastaa.

Uusi Ylösnousemuksia-teos esittelee Granön kirlianlaboratorion, kuvauksen kohteita sekä valmiita kirliankuvia. Menetelmää käytetään myös Muistojen aurat -yhteisötaideteoksessa, jossa Granö on kuvannut ihmisten taidemuseoon tuomia, itselleen merkityksellisiä muistoesineitä.

Kuvat esitetään esineiden ja kävijöiden kirjoittamien henkilökohtaisten tarinoiden kera. Saamme välähdyksiä siitä, mitä merkitsevät häissä käytetty kenkäpari, lapsena kadotettu leikkiauto, riipus tai vaikkapa Padovasta ostettu, pimeässä loistava Pyhän Antoniuksen pienoispatsas.

Erakko
soutuveneessä

Granön elokuvat ja videot kertovat arkisen tuntuisia, mutta kauniisti rytmitettyjä tarinoita. Irja Alisen näkyjen puutarhan (2009) päähenkilö kertoo kohtaamistaan rinnakkaismaailman olioista. Ne haluavat näyttäytyä meille ja Irja tekee heistä veistoksia, niin hyvin kuin osaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Uusi teos Profeetta (2011) esittelee muukalaisuutta kokevan ja erakoitumiseen vetoa tuntevan Markku Mäkisen, lapsena kiusatun luontomystikon, joka pienestä pitäen on kommunikoinut luonnonhenkien kanssa ja joka toteuttaa shamanistista sulautumista luontoon metsän syvätasoihin laskeutumalla. Elokuvan päähenkilö lähti vuoden kestävälle vaellusmatkalle pohjoisiin erämetsiin 18. maaliskuuta. Ehkä hän vielä palaa takaisin metsänpeiton syvemmästä todellisuudesta vuodenkierron umpeuduttua?

Mielettömän kaunis mustavalkokuvaus dokumentoi erakon soutuveneen lipumista joenuoman mustassa vedessä, lumen valkaiseman talvisen metsän ympäröimänä. Mäkisen selkeäsanaista zeniläistä kerrontaa rytmittävät detaljikuvat symbolisti Oscar Parviaisen (1880–1938) hienoista maalauksista. Kuvien dialogi Rued Langgaardin (1893–1952) musiikin kanssa osoittaa, miten hienostunut taiteilija Granö on.

Aito kiintymys
ihmisyyttä kohtaan

Myös Tähteläisten (2003) tarina on vaikuttava, vaikkakin sen arkinen alkuosa tuntuukin taidenäyttely-yhteydessä liian pitkältä. Elokuva esittelee Viking-terminaalissa kärrynvuokraajana työskentelevän Jarmon, joka on uudestisyntynyt Vincent van Gogh. Hänen puolisonsa Annen tyttölapsi on viety äidin kohdusta Sirius C -planeetalle, jossa kehittyneemmät avaruusolennot ovat hänet kasvattaneet. Elokuvan loppuun Granö on lavastanut vanhempien Sirius-planeetalla tapahtuvan kohtaamisen Mira-tyttönsä kanssa.

Tällaisten dokumenttien ja taideteosten onnistumisen edellytys on taiteilijan ehdoton vilpittömyys. Pienikin virne kostautuisi ja tuloksena voisi olla vastenmielinen friikkisirkus. Granön teoksista välittyy kuitenkin aito kiintymys ihmisyyttä kohtaan, sen epätavallisemmissakin ilmenemismuodoissa. Ihmiset säilyttävät arvokkuutensa, ja tarinat antavat heille myös oman äänen.

Teoksista välittyy itsestään numeroa tekemättömän taiteilijan herkkyys arjelle, sekä arjen runoudelle. Taiteilijan rooli on kommunikatiivinen ja inhimillinen, ja tässä laajennetussa ja nöyrässä taidekäsityksessä on Veli Granön taiteen ydin.

Kertomukset eivät avaudu paloissa, ja siksi olisi hyvä, jos katselija antaisi itselleen riittävästi aikaa syventyä kuvien verkkaiseen, kauniisti rytmitettyyn salarunolliseen maailmaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Veli Granö: Ylösnousemuksia, kirliankuva.
Veli Granö: Ylösnousemuksia, kirliankuva.