Tampereen oopperan Taikahuilu on loistelias modernisointi

Silmäpeliä Mansessa

Papageno (Gabriel Suovanen) ja Pamina (Marjukka Tepponen) tekevät tuttavuutta.
Papageno (Gabriel Suovanen) ja Pamina (Marjukka Tepponen) tekevät tuttavuutta.

• Tampereen ooppera. Mozart: Taikahuilu. Ensi-ilta Tampere-talossa 5.3.2011. Musiikin johto Markus Lehtinen, ohjaus Tuomas Parkkinen, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, valaistus Ville Syrjä, kuorokapellimestari Heikki Liimola. Tampereen Oopperan kuoro, Tampere Filharmonia.

Yleisön alkaessa valua Tampere-talon suureen saliin myös lavalle kerääntyy väkeä, kuin konserttiin ikään. Musiikkia kuuntelevan näyttämöyleisön joukossa kaksi tiukasti vanhempiensa kontrollin alla olevaa nuorta luo toisiinsa ujoja mutta paljonpuhuvia katseita. Tästä tilanteesta alkaa Tampereen oopperan kevään 2011 tuotanto, W.A. Mozartin vuonna 1791 kantaesityksensä saanut Taikahuilu.

Oopperan modernisointi on riski, sillä kaikille teoksille ei yksinkertaisesti löydy heijastuspintaa omasta ajastamme. Tästä syystä esimerkiksi Antiikin jumaltarinoita käsittelevä barokkiooppera taipuu harvoin näyttämön nykykielelle ymmärrettävästi. Onnistuessaan modernisointi toisaalta saattaa avata teokseen uusia tulokulmia.

Taikahuilu on teos, joka sisältämänsä fantasiaelementin vuoksi taipuu suhteellisen helposti nykyaikaistamiseen. Vaarana on kuitenkin, että lopputuloksesta tulee naiivi sekamelska, kuten kävi esimerkiksi Kansallisoopperan viimeisimmän Taikahuilun.

Hauskoja
yksityiskohtia

Myös Tampereella lähdettiin modernisoinnin tielle, mutta riskinotto kannatti. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on rakentanut monitulkintaiselle satuoopperalle modernin kehystarinan, ja myös oopperan tapahtumat sijoittuvat lähes omaan aikaamme, tarunhohtoiseen unelmatehtaaseen, Las Vegasiin 1930-luvulla. Eletään yökerhoissa ja peliluolissa, onnenonkijoiden ja luksusprostituoitujen mielenmaisemassa.

Tapahtumien keskiössä on pyramidinmuotoinen, ylellinen Luxor-hotelli, mikä viittaa oivaltavasti oopperan alkuperäiseen tapahtumapaikkaan, muinaiseen Egyptiin. Hotellissa pitää miehineen majaa pröystäilevä suurtilallinen Sarastro, jota palvelee meksikolainen pikkurikollinen, Monostatos.

Ohjaus vilisee hauskoja yksityiskohtia. Kun on aika äänestää Taminon soveltuvuudesta öky-yhteisön jäseneksi, häntä kannattavat nostavat ylös peukalonsa ja ”tykkäävät” yhteisömedia Facebookin käytäntöä noudattaen. Yön kuningattaren toisen näytöksen aariasta kehkeytyy elegantti kabaree-esitys, ja mukaan kokonaisuuteen on otettu myös silmänkääntöä ja taikatemppuja. Tarja Simosen ylellinen puvustus kruunaa Kati Lukan kekseliään näyttämökuvan, jossa unelmien kaupunki näyttää myös yölliset, kirkkain valomainoksin koristellut kasvonsa. Ville Syrjän valaistus viimeistelee lumon.

Taikahuilu on lajityypiltään saksalainen singspiel, laulunäytelmä, johon sisältyy runsaasti puhuttuja jaksoja. Jotta puhejaksoista tulee ymmärrettäviä, libretosta on tapana tehdä käännös esityspaikan nykykielelle. Lajityypin perinteen mukaisesti Tampereen käännöksessä oli lisäksi otettu runsaasti sisällöllisiä vapauksia, ja se teki dialogille vain hyvää.

Erityisesti baritoni Gabriel Suovasen replikointi Papagenon roolissa ilahdutti luontevuudellaan. Papagenon todetessa ”taidanpa pysyä sinkkuna” yleisön riemulla ei ollut rajoja. Suovasesta on viime vuosina kehittynyt mitä mainioin koomikko. Eikä hänen laulusuorituksessakaan ollut moittimista.

Vauhtia ja
vaaroja

Sen lisäksi, että palaset olivat kohdallaan näyttämöllä, Tampereella myös laulettiin hämmästyttävän hyvin. Voisi jopa sanoa, että parempaa miehitystä ei Taikahuiluun voi Suomesta edes löytää.Kaikki solistit olivat tehtävänsä tasalla: Marjukka Tepponen suloisena Paminana, Jussi Myllys kirkasotsaisena Taminona, Hanna-Leena Haapamäki Yön kuningattarena, Mia Heikkinen Papagenana ja Sauli Tiilikainen Monostatoksena.

Konkarit Jorma Hynninen ja Jaakko Ryhänen nähtiin Kaitsijapapin ja Sarastron rooleissa. Hedvig Paulig, Essi Luttinen ja Jeni Packalén olivat sähäkkä kolmikko kolmena naisena.

Kapellimestari Markus Lehtinen oli harjoittanut Tampere Filharmonian tarkasti, joten tempot ja nyanssit olivat kohdallaan. Osa laulajista vieläpä koristeli tekstuurejaan 1700-luvun tyyliin. Kolmen pojan sijaan esiintyi vahvistettu tertsetti, kuuden suloisesti laulaneen lapsen ryhmä.

Ja kaikki päättyi amerikkalaisen unelman mukaiseen happyendiin: oopperan alussa toisiaan ujosti silmäilleet tyttö ja poika, Pamina ja Tamino, saivat toisensa kermakakkuhäissä Sarastron toimittaessa vihkimisen. Eikä esityksestä muutenkaan puuttunut vauhtia tai vaarallisia tilanteita.

Tätä Taikahuilua ei siis kannata jättää näkemättä, joten matkustakaa Manseen, oopperan ystävät!

LIISAMAIJA HAUTSALO