• Gerome Ragni ja James Rado: Hair, musiikki Galt MacDermot, suomennos Markku Salo, Turku 2011 -ohjelmistoa, ohjaus Marja-Leena Kuronen, orkesterin johto Markus Länne, lauluvalmennus Marianne Länne, koreografiat ja tanssivalmennus Mikko Ahti, lavastus Teemu Loikas, puvustus Marjo Muntola, valot Vespa Laine, kampaukset Ippa Porri, maskeeraus Ida-Emilia Kaukonen, ensi-ilta 13.2. Logomo.
Turku 2011 -ohjelmistoon kuuluvaan Keski-ikäisten hiukset -hankkeeseen pääsivät mukaan kaikki halukkaat, jotka vain täyttivät keski-ikäisyyden vaatimuksen.
Erään katsojan kommentti ensi-illan jälkeen ”olisin halunnut tykätä enemmän” kiteyttää osuvasti minunkin kokemukseni: esteettinen elämys jäi yllättävän vaisuksi.
Hair on James Radon ja Gerome Ragnin käsikirjoittama sekä Galt MacDermotin kolmessa viikossa (!) säveltämä, rockia, poppia ja show-musiikkia yhdistävä musikaali. Se oli syntyajankohtanaan (kantaesitys New Yorkissa 1967) vahvasti kiinni ajankohtaisissa aiheissa: Vietnamin sodassa ja hippiliikkeessä.
Musikaali kertoo hippiryhmästä, jonka keskeisiä hahmoja ovat muun muassa Berger, Claude ja Sheila. Vietnamin sota on käynnissä ja myös hippimiehille on käynyt kutsunta armeijaan. Ryhmän jäsenet – Claudea lukuun ottamatta – polttavat laittomasti kutsuntakirjeensä. Claude ilmoittautuu armeijaan ja saa surmansa Vietnamissa.
Hippikulttuurissa oltiin kiinnostuneita kosmisesta maailmankuvasta ja astrologiasta. Uusiin aatteisiin kuuluivat myös uudenlaiset yhdessä elämisen muodot, vapaa rakkaus sekä liberaali suhtautuminen huumausaineisiin.
Teatterintekijä Reijo Paukku kirjoittaa kirjassaan Hippimusikaali Hair (2009): ”Nuorten mielestä yhteiskunta oli jämähtänyt paikoilleen ja ihmiset keskittyivät pakonomaisesti kuluttamiseen. Se teki heidät onnettomaksi. Vastapainoksi nuoret tarjosivat henkisiä arvoja, kuten rakkautta, rauhaa ja onnea – – sekä ennen kaikkea suvaitsevuutta.”
Suomessa Hair esitettiin ensimmäisen kerran 1969 Tampereen Popteatterissa, josta oli iso porukka Logomon ensi-illassakin. Sittemmin musikaalista on nähty uusia versioita ainakin kerran vuosikymmenessä. Viimeksi Linnanmäen Peacock-teatterissa 2003 Marco Bjurströmin ohjaamana. Musikaalista on tehty myös Milos Formanin 1979 ohjaama elokuva , jonka juoni poikkeaa jonkin verran alkuperäismusikaalista.
Bergerit, Claudet ja Sheilat
Käsiohjelma antaa esitykselle seuraavan lukuohjeen: ”Tämän päivän Sheilat, Claudet ja Bergerit joutuvat jättämään kotiseutunsa ja etsimään ihmisarvoista elämää uudesta maailmasta, Brooklynin sillan alta. Olosuhteet yhdistävät alun perin erilaiset ja toisilleen vihamieliset ryhmät. Yhteiseloa varjostaa ilmassa väreilevä ulkoinen uhka.”
1960-luvulla Hair oli nuoren polven selkeä kannanotto maailman menoon. Marja-Leena Kurosen ohjaamasta keski-ikäisten Hairista minulle ei kuitenkaan selvästi avaudu, mitä keski-ikäiset turkulaiset vuonna 2011 esityksellään haluavat kertoa.
Mikä on keski-ikäisen suhde tämän päivän globaaleihin ongelmiin, levottomuuksiin, sotiin, kulutukseen ja ympäristötuhoihin? Myös yhteisöllisyyden, suvaitsevaisuuden, rauhan ja rakkauden ideat jäivät etäisiksi ja abstrakteiksi. Esityksestä on – aivan ymmärrettävästi – pitkälti häivytetty näkyvistä seksuaalisuuden ilmaisu sekä tajunnan laajentaminen huumeiden avulla. Jäin kaipaamaan jotain konkreettista niiden tilalle.
Esitys on korosteisesti musiikkipotpuri. Jos tarinaa ei tuntisi etukäteen, sitä olisi vaikea hahmottaa. Kolmea keskeistä roolia – Bergeriä, Claudea ja Sheilaa – edustaa kutakin kymmenien näyttelijöiden ryhmä, jotka erottuvat toisistaan erisävyisellä puvustuksella: Bergerit ovat sinertäviä, Claudet vihertäviä ja Sheilat punertavia.
Kuronen saa kaikkiaan 122 esiintyjästä koostuvat joukot toimimaan näyttämöllä johdonmukaisesti yhdessä. On onnistunut ja tasa-arvoistava ratkaisu, ettei suuresta joukosta ole nostettu yksilöityjä rooleja. Toisaalta loppua kohden koin jo hieman turruttavana suurten massojen täyttämän näyttämön ja jaettujen repliikkien kakofonisen puherytmin. Jäin miettimään, olisiko Berger-, Claude-, ja Sheila-ryhmät voinut rakentaa yksiäänisemmiksi ja -olemuksellisemmiksi.
Suurten esiintyjämassojen vellonta säilyy melko samantempoisena alusta loppuun, mistä seuraa, että esityksen rytmistä tulee tasapaksu. Kokonaisuuden terävin ja paras ja kohta on humoristinen kohtaus, jossa kymmenkunnasta jakkupukuihin sonnustautuneesta näyttelijästä koostuva Margaret Mead -hyväntekeväisyysjärjestö tutkii hippien elintapoja. Järjestö on selkeästi yksi hahmo, joka liikkuu samansuuntaisesti ja puhuu yksikön ensimmäisessä persoonassa.
Laulu kuuluu liian hiljaa
Tukkaviin kampauksiin ja hippihenkisiin asuihin sonnustautunut esiintyjämassa täyttää näyttämön niin, ettei sinne kovin paljon lavasteita mahtuisikaan. Teemu Loikaksen suunnittelemat näyttämön sivu- ja takaseiniä kiertävät rakennustelineet tuovat kuitenkin näyttämölle tasoja ja dynamiikkaa. Vespa Laineen valot luovat tilaan rajauksia ja laulujen henkeen sopivia tunnelmia.
Markus Länteen johtama viisihenkinen orkesteri soittaa täsmällisesti piilossa lavasteiden takana. Äänentoisto jättää kuitenkin toivomisen varaa: monessa kohtaa laulujen sanoista on vaikea saada selvää.
Lauluvalmentaja Marianna Länteellä on varmasti riittänyt työtä saada kokemattomat laulajat soimaan yhdessä. Vaikka aloittelevilta laulajilta ei tietysti voi odottaa kovin suuria, yllätyin laulajien varovaisuudesta. Odotin, että suurista joukoista lähtisi enemmän volyymia.
Mikko Ahdin suunnittelemat ja opettamat koreografiat ovat sopivan yksinkertaisia, jotta ensikertalaisetkin voivat ne omaksua. Toisaalta ne hyödyntävät erinomaisesti suuren esiintyjäjoukon näyttävyyttä.
Hair ei taiteellisena tuotoksena ole samalla tavalla merkittävä kuin Turku 2011 -ohjelman toinen musikaalihanke 1827 Infernal Musical, joka on paitsi kunnianhimoinen ja omaperäinen, myös erittäin energinen.
Keski-ikäisten Hair on silti tärkeä ja sikäli onnistunutkin hanke, että se on avannut kaikille keski-ikäisille turkulaisille mahdollisuuden – taitoihin ja kokemukseen katsomatta – päästä osalliseksi ammattijohtoista musikaalihanketta.
Kokemus on varmasti ollut osallistujille elämyksellinen. Moni lienee myös oppinut paljon konkreettista äänenkäytöstä, laulamisesta, tanssimisesta ja esityksenvalmistamisprosessista, puhumattakaan harjoitusprosessin tarjoamasta sosiaalisesta mielihyvästä. Katsojana koin iloa ja ylpeyttä rohkeiden osallistujien puolesta.
