• Pienin painajainen perheessä. Ohjaaja Paul Weitz. Kinopalatsi 5 & 7. K11, 1 h 39 min.
Tuleeko se nyt jollekin aivan valtavana yllätyksenä, että elokuva joka kertoo Fockerin perheen kommelluksista saattaa sisältää myös erektio- ja oksennusvitsin? Ilmeisesti tulee, koska hienohelmat maailmalla ovat järkyttyneet parin kohtauksen heikosta mausta.
Kakaroiden koalitio taas on ollut sitä mieltä, ettei Pienin painajainen perheessä ole hauska. No ei se olekaan sellaisille, joilla ei ole vielä ollut perhettä eikä varsinkaan appiukkoa, joka pitää vävyä kelvottomana ja petollisena.
Pienin painajainen perheessä on jatkoa elokuville Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä. Yhdessä ne ovat ainoa läheissuhteisiin ja perheen pienkuvioihin sijoittuva elokuvasarja, josta on tullut viime vuosina suurmenestys. Elokuvat on räätälöity nuorille aikuisille, joille tiukat appiukot ja yhteiselämän rutiinit ovat vielä niin pelottavia, että välillä naurattaa.
Pienin painajainen perheessä ei ole heko-heko-komedia. Koominen viritys lähtee niin pienistä yksityiskohdista, etteivät sinkut varmasti edes ehdi huomata ennen kuin laimea vitsi on jo mennyt. Eikä se edes vihellä mennessään niin kuin ison kankaan ilotulitusraketit.
Ei tällaista elokuvaa erota millään entisajan sitcom-jaksosta. Profiili on sen verran matala, ettei uutuutta ilkeä edes elokuvaksi kutsua. Se on vaatimatonta kertakäyttöviihdettä niille, joille Simpsonit on vähän liian rankka ja terävä.
Asiat olisivat toisin, jos tekijät antaisivat suvun patriarkkaa esittävälle Jack Byrnesille (Robert De Niro) yhteiskunnallista voimaa tuekseen. Sotilaallisessa valvonnassa rakentuvan perhemallin taustaa voi hakea amerikkalaisista pakkomielteistä, maailmasta, jossa keskiluokan kulisseja kiillotetaan hysteerisesti ja uskonto pyhittää materialistisen näytelmän.
Näyttelijäkaarti on erityisen valovoimainen. Harvey Keitel beatnik-henkisenä rakentajana ja Jessica Alba intohimon muotopuhtaana kohteena pistävät silmään. Sen sijaan Owen Wilsonin Hannu Hanhi –hahmo on ärsyttävä jo esittäjänsä pohjattoman kyvyttömyyden vuoksi.
Fockers-saagan kolmas on käsikirjoitusmekaniikan taidonnäyte. Jokainen mitättömältä vaikuttava yksityiskohta johtaa lopulta johonkin. Tällaisia tyhjää hakkaavan teknisen nypläystaidon suorituksia synnytetään Amerikassa komiteatyönä.
Mutta eivät tähtivoimat ja tekniikat elokuvaa tee. Fockers-leffat ovat taustaltaan kyynisiä rahantekovälineitä. Siitä ei seuraa, etteikö jotain muutakin kuin elokuvia elämässään nähneillä katsojilla voisi olla ajoittain jopa hauskaa.
