• Claes Andersson: Pimeän kirkkaus: runoja. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2010. 61 s.
Miten pysytellä pinnalla, vaikka pelkää vajoavansa? Miten uskoa hyvään, kun henkinen ja ruumiillinen väkivalta käy päälle? Miten uskaltautua aika ajoin voimaan hyvin ja nauttia elämän antimista, kun kuitenkin kuolee?
Elintilan ja tasapainon etsiminen vastakkaisten virtausten keskellä sävyttää Claes Anderssonin tuoreita runoja kokoelmassa Pimeän kirkkaus. Tekstit ovat jos mahdollista entistä suhteellisuudentajuisempia ja henkilökohtaista vastuuta korostavia, mikä ilmenee esimerkiksi toteavassa ja luettelomaisessa ilmaisussa, jonka vivahteet suomentaja Jyrki Kiiskinen tavoittaa herkästi. Säkeiden sisälle on ladattu näennäisiä ristiriitaisuuksia:”– – Minä olen se joka koskettaa ja se jota kosketetaan / Minä olen lämpö ja kylmyys, ystävyys, avoin / käsi ja yön lupaukset /– –”.
Tässä ja nyt
Runot ponnistavat liikkeelle siitä, mitä tapahtuu ja miltä tuntuu tässä ja nyt. Omat tuntemukset ja tarpeet suodattuvat lempeän itseironisen seulan läpi naiiviuttakaan kaihtamatta.
Suhteet muihin ihmisiin ovat ratkaisevan tärkeitä, ja niistä Andersson kirjoittaa viisaasti monesta katsantokannasta käsin. Ensimmäinen osasto ”Se oli vain rakkautta, kaikesta huolimatta” painottuu lähimpiin ihmisiin: vanhempiin, parisuhteeseen, lapsenlapsiin. Toisessa ja kolmannessa osastossa piiri laajenee yhteisöihin, yhteiskunnan syrjäytyneisiin ja internetin ihmiskauppaan saakka.
Oman pitkän runonsa saavat ”mutisijat”, he, jotka vieroksuvat eniten sanoja ”kyllä” ja ”ei”.
Rusinoita ja luottamusta
Lapsenlapset saivat osakseen ”Rusinoita ja luottamusta” ja sitä aukotonta iloa kesti aikansa. Poisnukkuneet vanhemmat jatkavat elämäänsä meissä, sillä keskinäinen kiintymys ja välittäminen pitävät elävänä. Elämän vaiheittaisuus näkyy hauskasti myös Claes Anderssonin runokokoelmien sisäisessä – tahattomassa tai tarkoituksellisessa – vuoropuhelussa: käsillä olevassa kokoelmassa on mielestäni joitakin runoja, joilla on edeltäjä tai vastine aiemmissa kirjoissa. Esimerkiksi ajatus ”Minusta tuli äitini isä / Isästä tuli poikani – –” on kokoelmassa Huden där den är som tunnast (1991) muodossa ”Jag som var din son har blivit din far.”
Parisuhteen kaudet, autioiden ja seesteisten jaksojen rytmittyminen, läheisyyden pelko ja kaipaus sekä erillisyyden välttämättömyys ovat tuttuja sisältöjä Anderssonin tuotannossa. Niistä hän ei väsy kirjoittamaan, ja vaikka lukijaa voi joskus hitusen kyllästyttääkin, vastaanottotaajuutta ei henno sulkea alttiiksi asettumisen edessä.
Uusia siirtoja
Sanajärjestyksellä leikkivä osaston nimiruno Se oli vain rakkautta, kaikesta huolimatta yrittää juosta totuutta kiinni – se on muuttuvainen ja karkaa käsistä. Läsnäolon intensiteetti on rakkaussuhteen moniäänisyyttä kuvaavissa teksteissä voimakas ja vangitseva: ”Käteni tekevät kasvosi näkyviksi / Käsiini otan suusi / Käteni painavat sen kasvoihini rytmisin liikkein – –”
Rinnakkaistekstiksi voisi lukea runoa vuodelta 2004 kokoelmasta On kylmä, täällä palaa: ”Olen nähnyt kasvosi / paljain käsin. / Ne jäivät sormenpäihini. / Muovaan ne kasvoihini rytmisin painalluksin.”
Runouskäsityksen näkökulmasta rinnakkaistekstejä voi ajatella näköpisteiden hienoisina liikahduksina, kuulostelevina uusina siirtoina.
Monimutkainen rakkaus
Silkoisen hyvinvointiyhteiskunnan epäkohdat ja piittaamattomuus muista on lähes aina esillä Claes Anderssonin teksteissä. Osana sinänsä sympaattista ja ihmisläheistä kokoelmaa ihmiskauppateksteillä heitetään kylmää vettä niskaan. Andersson ei yritä olla nokkela tai näsäviisas, vaan runot operoivat vahvoin paradoksein.
Musiikki, ”hermoratoja pitkin ryömivä Bach” ja hyvä jazz, erottuu Pimeän kirkkaudessa yhdeksi hengissä pitävistä elementeistä. Merkityksellisiä ovat myös ystävät ja kirjat sekä monimutkaisuudessaankin välttämätön rakkaus.
