Konserttiarvostelut

Dungenilla ei ole lajimääritelmää

• Dungen Turun Klubilla 25.11.

Suomessa oli ennen edistyksellisiä. Piirpauke, Wigwam ja Tasavallan presidentti, esimerkiksi. Niiden soittajat ottivat vaikutteita kansanmusiikista, psykedeelisestä rockista, 1960-luvulla vapautuneesta jazzista ja modernista taidemusiikista.

Mistä päästään kivasti ruotsalaisen kulttisensaatioon Dungeniin, jolla on nyt imua ympäri maailmaa. Yhtye hyödyntää juuri näitä aineksia huomattavan omaperäisellä tavalla. Kolmekymppisten nuorhippien kvartetti soitti Klubilla vapaamuotoiselta kuulostavaa mutta taatusti viimeistä ääntä myöten kirjoitettua soitinmaalailua.

Kuunnellessa alkoi oikein harmittaa suomalaisten puolesta. Meillä oli lahjakkuutta yllin kyllin 1970-luvun alussa. Nyt meillä on sellaisia kuin Von Hertzen Brothers, joka ei saa soitollaan ilmaistua paljon muuta kuin sen, että me olemme käyneet opistomme ja osaamme latoa erikoisilla kaiuilla varustettuja äänikerroksia toistensa päälle.

Dungen koostuu konservatoriot käyneistä virtuooseista, joiden soittoa voisi pahantahtoisempi pitää postmodernina. Nyt rumpali heitti Mitch Mitcheliä, ja tuossa tuli Bill Brufordia sekoitettuna Ginger Bakeriin. Kitaristi varioi Jimi Hendrixiä ja Yesin Steve Howea pannen väliin Marc Ribotia, Fred Frithiä ja muita näitä vapaampia soittajia. Mutta Dungen ei kuulosta miltään muulta bändiltä, ei edes esikuviltaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Dungen aloitti kansanmusiikkibändinä ja vaihtoi psykedeeliseen garage-rockiin, jossa on rutkasti modernin autotallijazzin vaikutteita. Muutamasta biisistä tulee mieleen amerikkalaistrio Bad Plus, jonka rytmijaoista ei ota selvää edes jakoavain.

Ruotsin jazz-veteraaneilla on vankat perinteet pohjoismaisten kansanlaulujen improvisoivassa tulkinnassa. Siitä maastosta tulevat myös mukavan nörttimäiset mutta rautaisella otteella soittimiaan käsittelevät Dungen-miehet. He ovat seuraava sukupolvi.

Dungenilla on yksi vahva erottava tekijä kansainvälisiin kollegoihin verrattuna. Siinä kun amerikkalainen Hella tai italialainen Zu ovat aggressiivista avantgardea ja jönglöörimäistä soitinkäsittelyä, Dungenilla on Gustav Ejstes, kauniisti laulava multi-instrumentalisti, jonka kosketinkuviot saivat bändin kuulostamaan paikoin isommaltakin orkesterilta ja jonka huilusooloissa ei kuulu Ian Andersonin vaan klassinen kosketus.

Dungenin proge tuo musiikkikulttuurit yhteen omalla soundillaan, joka kuulostaa kiehtovan luonnottomalta. Instrumentit on efekti-käsitelty ja kompressoitu. Setti luultavasti soi samalla tavalla millä tahansa lavalla. Raivonpurkauksetkin ovat hallittuja.

Soittamisen jopa lelumainen kiinteys miellytti. Ilmaisu on itse asiassa vaihtoehto rockin osoitteettomalla meuhkaamiselle.

Dungenin muusikot veivaisivat suohon 98 prosenttia hevisoittajista, mutta ei heillä ole siihen tarvetta. He tekevät keskittyneesti kenkiään tuijottaen omaa musiikkiaan, jossa on tarkemmin määrittelemätöntä magiaa. Dungenin kaltaisia bändejä on vain yksi, se jota Klubilla kuultiin. Ei sille ole edes lajinimeä.

Se on vain Dungenia.