Näyttelyarvostelut

Valoa suuruudessaan

Kimmellys
Kimmellys

• Merja Ylitalo: ”Valoa ja vähän vettäkin”, Galleria Joellassa (Läntinen Rantakatu 21), 30.11. saakka.

Taidemaalari Merja Ylitalo (s. 1964) täyttää marraskuisen Galleria Joellan valolla. Ylitalo esittää uusinta tuotantoaan galleriassa ja punaisena lankana on valon lisäksi vesi. Näyttely on kaikkea muuta kuin syksyinen synkkyys ulkona, se on kepeä, valoisa ja hengittävä. Ylitalo mainitseekin lehdistötiedotteessaan, että tarkoitus on tuoda katsojille rauhoittumisen tila.

Ylitalo hallitsee suuret abstraktit väripinnat ja helottavan värinkäytön.

Niissä hän on parhaimmillaan ja tuo taitavasti lämpimän ja rauhallisen tunnetilan töihinsä. Positiivinen ja vahva lataus täyttää maalaukset, ja tavoittavat samalla katsojankin. Töissä on mukana myös ripaus romantiikkaa ja samalla sen kaipuuta.

Nimensä mukaisesti teoksessa Hehku on hehkuvan hohtavaa punaista ja maalauksessa Valohuntu pilkistää valo lämpimästi harmaan sumuverhon takaa. Suurimman vaikutuksen minuun teki Pinnan alla -teos, jossa on Ylitalon tyylistä poikkeavat tummemmat värit.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Työssä on lukuisia ulottuvuuksia, vihreän eri sävyissä. Maalaus rakentuu kerroksista, joita ahmin katseellani. Huikean kontrastin tämä työ luo vierelleen ripustetun Kesäuni-teoksen kanssa.

Tämä herkkä, menneen ajan tuntua omaava maalaus, huokuu nostalgiaa ja romantiikkaa, abstraktissa muotokielessään sekä roosan ja ruskean sävyissään.

Teoksessa Aurora on Ylitalolle tuttu kirpeän raikas värimaailma, kun taas maalaus Yön hetki tuntuu jopa uhkaavalta, yön tummien hetkien kerrostuen maalausalustalle. Työ Syvyydessä muistuttaa paljon jo edellä mainittua Pinnan alla -teosta. Siinä on samaa hukuttavaa värinkäyttöä.

Näyttelyssä on lisäksi esillä kymmenosainen Vesi-sarja, joka ikävä kyllä luo särön muuten niin harmoniseen näyttelyyn. Tämä akryyliteossarja rakentuu abstrakteista töistä, joissa viivan liike on keskiössä.

Se jäljittelee veden liikettä, ja niin tekee myös teosten värimaailma. Viiva liikkuu poikittain paperilla, ja tuo mieleeni ujon jäljitelmän Jackson Pollockin tavasta maalata, kuitenkin tyystin ilman samaa aggressiota ja intohimoa.

Ymmärrän taiteilijan halun tuoda nähtäville monipuolisen kokonaisuuden, mutta tässä tapauksessa on lopputulos kuitenkin ristiriitaisa.

Pidän Ylitalon suurista värikentistä ja herkän romanttisesta tavasta maalata öljytöitään. Valoa ja vähän vettäkin -näyttely olisi pärjännyt mainiosti pelkästään kyseisillä teoksilla. Pelkällä valolla.