Kirja-arvostelut

Huomenna on pakko mennä paremmin

Eeva Rohaksen esikoinen on hieno novellikokoelma.
Eeva Rohaksen esikoinen on hieno novellikokoelma.

• Eeva Rohas: Keltaiset tyypit. Otava 2010. 157 s.

Keltaiset tyypit on pieni mutta raju aloitus kirjailijanuralle.

Jyväskyläläisen kirjallisuudentutkijan Eeva Rohaksen esikoisnovellikokoelmassa huomenna on pakko olla jo paremmin, ihan varmasti, sillä tämän huonommin ei oikein voi ihmisillä mennä. Olo on kahdeksan kertomuksen jälkeen kuin olisi ajanut pari tuntia moottoritietä ja nähnyt matkalla tusinan kuolleita kissoja.

Vaikuttavin tarina kerrotaan heti alkuun. Koko teokselle nimensä lainannut Keltaiset tyypit esittelee ryhmäterapiaan vastentahtoisesti valikoituneen joukon, ja huonostihan siinä käy. Seuraavana ovat vuorossa kiusatut ja hyväksikäytetyt, rumaan rakkauteen ajautuneet tahdottomat tyypit. Liian kiltistä paha saa helposti kuristusotteen.

Rohas luo hienoja henkilöhahmoja, jotka loistavat mustassa maailmassa kuin keltainen väri. Erityisen hyviä ovat tuskaiset naiskuvat, kuten Keltaisten tyyppien itsetuhoinen Maaret, Jäätelökehä-novellissa passiiviseen pahuuteen vajonnut Irene, Mustalaisen päiväkirjassa pornofilmeihin ajautunut Mari, ja Lonkeroiden nimettömäksi jäävä tyttö, joka saa helposti mustelmia.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Rumuus tavallisuudessa

Tapahtumaympäristöjen rumuus piilee niiden tavallisuudessa. Periaatteessa paikat ovat jopa yhteiskunnan suojeluksessa, kuten sairaalan terapiatila tai peruskoulun opinto-ohjaajan vastaanotto. Ainakin ne yhdistetään mieluummin hyvään oloon ja nautintoon kuin kärsimykseen. Rohas näkee baarit, bileet, laivaristeilyt ja etelänmatkat kuitenkin toisin. Jopa jäätelökioskilla on kääntöpuolensa ja koti voi tuntua kuritushuoneelta.

Eeva Rohas kertoo taitavasti julmat tarinansa. Kerronta on yleisesti ottaen niin vakuuttavaa, ettei esikuviakaan tarvitse peitellä, vaan oma ääni on luotu klassikoiden pohjalta: nuoret päähenkilöt tuovat mieleen Rosa Liksomin elämästä vieraantuneet ihmiskuvat, ja normaalista vinksahtaneeksi liukuva minä-kertoja ennakointeineen vie ajatukset Edgar Allan Poen kauhuun asti kokoelman päättävässä novellissa Kaikki mitä tarvitsen.

Vaikka pidin kaikista kirjan novelleista juuri vahvan kerrontatekniikan vuoksi, sisällöllisesti ontoimmaksi jää novelli Tyttö ja varis. Posliinikana taas poikkeaa muista tyylinsä puolesta, sillä se on ainoa, johon on ympätty mukaan melkoinen annos mustaa huumoria.

Tulkoon nyt vielä selvästi sanottua, että Keltaiset tyypit on hieno novellikokoelma. Harvoin näkee näin läheltä, miten helposti pieni ja hauras tallautuu rikki. Saa olla onnellinen, jos se vielä koskettaa.