Konserttiarvostelut

Murhaajaa ei paljastettukaan

Turun filharmoninen orkesteri Konserttitalossa 18.11. Sian Edwards, kapellimestari, Kristof Baráti, viulu. Hjelt, Lalo, Dvorak.

Kaupunginorkesterin tämänviikkoisen konsertin täkynä oli Yrjö Hjeltin uusi teos Komposition I. Hjelt kertoo pyrkineensä teoksessaan välttämään sentimentaalisuutta, ja torstain esityksen perusteella voi sanoa hänen onnistuneen pyrkimyksissään. Teoksen muodonnan abstrakti graafinen lähtökohta välittyi hyvin kuulokuvassa, avautuvista kiiloista rakentui tiivis ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Harmoninen maailma oli mukaansatempaavan tiheä, ja sointujen rakennusmateriaalina toiminut Fibonaccin lukusarjakin oli kuultavissa. Päällekkäisiä tasoja oli riittävästi lukuun ottamatta staattista keskiosaa, joka oli pysähtyneisyydessään aivan liian pitkä.

Huipennus puuttui

Parasta teoksessa oli se, että tunnistettavia, vähän kerrallaan kehittyviä eleitä maltettiin rakentaa sopivaan tahtiin – ihminen kun on rakennettu niin, että tutun asian uudelleen tapaaminen tuo mielihyvää. Orkesterinkäyttö oli taidokasta ja värikästä, vaikkakin kaksi kertaa kuultu dominantti-toonika-tutti vaikutti kummalliselta ja irralliselta ratkaisulta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Eniten teoksessa kuitenkin kummastutti kokonaismuoto: avautuvat kiilat saivat odottamaan isoa huipennusta johonkin kohtaan, mutta sellaistapa ei tullutkaan. Ainakin tämä kuulija jäi pettyneeksi, tunne oli kuin dekkarissa olisi jäänyt murhaaja paljastumatta. Tai vanhaa vitsiä mukaillen: teos antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa.

Röökimuijan laulu

Unkarilainen viulisti Kristof Baráti oli minulle uusi tuttavuus, ja hän teki erinomaisen vaikutuksen soitollaan, Edouard LalonSymphonie espagnole sai soinnillisesti säihkyvän ja rytmisesti tarkan tulkinnan.

Teoksen kolmannessa osassa Barátin viulu soi käheästi kuin röökimuijan laulu ja nousi sitten taas takaisin kirkkaisiin korkeuksiin. Baráti seurasi kapellimestari Sian Edwardsin ohjausta poikkeuksellisen intensiivisesti, ja Edwards oli muutenkin selvästi panostanut fraseeraukseen koko esittäjistön työskentelyssä.

Myös Dvorakin yhdeksäs sinfonia soi muikeasti: äärimmäisyyksiä ei Edwardsin tulkinnoissa kuultu, mutta tarkkuuteen ja sävykkyyteen oli kyllä panostettu. Lyömäsoittajat Edwards piti kurissa ja nuhteessa, ja balansointi toimi muutenkin hyvin.