Kirja-arvostelut

Temppu, ja kuinka se tehdään

Paul Austerin uusin teos on nimeltään Näkymätön.
Paul Austerin uusin teos on nimeltään Näkymätön.

• Paul Auster: Näkymätön. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2010. 303 s.

Eräs DantenJumalaisen näytelmän traagisimmista hahmoista on 1100-luvulla elänyt provencelainen runoilija Bertran de Born, väittää Paul Austerin uusi romaani Näkymätön.

Vaikka Dante oli de Bornin kirjoitusten vankka tukija, romaanin ensimmäinen kertoja Adam jatkaa, runoilija tuomittiin helvettiin koska hän kylvi eripuraa kuningas Henrin ja tämän pojan välille. ”Danten nerokas ratkaisu oli jakaa de Born kahtia”, ja niin tämä nyt vaeltaa maailmankirjallisuuden sivuilla pää irti leikattuna ja kysellen, ”voisiko mikään tuska olla kammottavampi kuin hänen”.

Vaikea sanoa, mutta olennaisempaa kai on, että tämän vihjeen perusteella Austerin rutinoitunut lukija ymmärtää etsiä Näkymättömästä jotakin kirjailijan omaa, kahtia jaetun persoonan motiivia.

Sellainen myös löytyy, kun Adam paljastaa havitelleensa turhaan kirjailijan uraa, ja kun lisäksi käy ilmi että hänen opiskelutoverinsa Jim onnistui siinä erinomaisesti.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Yhteen summattuna Adam ja Jim muistuttavat melkein minkä tahansa Austerin romaanin päähenkilöitä, jotka iältään, elämänpiiriltään ja maailmankuvaltaan ovat liki kirjailijan omakuvia. Kahtia heidät näyttää repineen piina siitä, ettei mikään menestys voi vastaansanomattomasti vapauttaa ihmistä omista epäilyistä – koska tahansa kaikki voi romahtaa, toisten puheet paljastua lipeviksi valheiksi tai oma lahjakkuus jonkinlaiseksi pitkään jatkuneeksi petokseksi.

Kammottavin tuska

Tämäkö sitten on kaikkein ”kammottavin” tuska, jolle kokonaisen romaanin voi omistaa?

Niin Auster itse taisi arvella jo edellisessä suomennoksessaan. Miestä pimeässä (2009) luonnehti ensimmäiseltä sivulta lähtien Austerin tavanomainen tyyli, johon kuuluu kirjailijan työn kärsimys, kirjallisuuden suuri mittakaava ilmiöiden tulkitsijana sekä holtiton mahtailu:

”Olen yksin pimeässä ja vatvon maailmaa mielessäni samalla kun kamppailen jälleen unettomuuteni kanssa, valvon jälleen yön suuressa amerikkalaisessa autiomaassa.”

Yksinäinen kamppailu on Austerin tuttu vertauskuva yleisönsä eteen ponnistelevasta taiteilija-marttyyrista, sen sijaan ”yön suuri amerikkalainen autiomaa” voisi olla pilakuva tärkeilyyn taipuvasta sivistyneistöstä.

Itseironia onkin aina paikallaan kun kirjailijat, toimittajat tai muut kaikkien alojen asiantuntijat ottavat kantaa vaikka Irakin sotaan, kuten Auster tässä kirjassaan, mutta useammin Auster valitsee sentimentaalisuuden. Romaanin lopuksi ”mieletön maailma” jää kiertämään rataansa sen todellisen keskipisteen ympäri, joka on kirjailijan tytär.

Näkymättömässä tyhjästä sivusta silmänsä nostavan kirjailijan katse kantaa vuodesta 1967 nykypäivään, mutta taaskaan inhimilliset tuokiot eivät oikein nivoudu historian esille nostamiin kysymyksiin. Pikemminkin ne ovat vain vaihtoehto, tai lohdutusta – kirjallisuus eskapismina.

Avaimet käteen

Austerin tyyppihahmojen elämä, ja siten se mitä Näkymättömässä voisi kutsua juoneksi, kiteytyy seuraavaan lauseeseen:

”Päädyimme vihdoin olohuoneeseen drinkit kädessämme.”

Kaikki muut laajennukset joukkomurhista sisarusten väliseen seksiin, ja drinkkien äärellä tavatun professorin osoittautuminen varsinaiseksi pahan ruumiillistumaksi, ovat lähinnä esteettisen muodon rakennuspuita. Tässä surrealismia, tuossa allegoria, ja niin edelleen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Toisin sanoen Auster antaa lukijalle avaimet käteen, kuten mainitessaan runoilija de Bornin, ja lukijan tehtäväksi jää löytää lukko. Ja ”ellet tunne viittauksia, olet takuulla eksyksissä”, Auster opastaa.

Viittauksen tunnistettuaan lukija avaa lukon, jonka takana ei ole mitään, paitsi ehkä toinen avain. Lopuksi Austerin erottamat kirjailijan hahmot yhdistyvät. Leviathanin (1992) tavoin lukijaa on kuljetettu kehässä, jossa tarina päättyy siinä missä kirjoittaminen alkaa, ja näin kirjailija on paljastanut jotakin sanataiteellisen illuusionsa mekanismeista.

Paitsi ettei Austerin proosa ole mitään illuusiota.

Näkymätön ei vakuuttanut minua, että kirjallisuudesta kirjoittaminen olisi jotenkin hienompaa kuin puutarhanhoidosta kirjoittaminen. Tai uunin rakentamisesta. Eikä se saanut minua kuvittelemaan, että eri näkökulmat myös kuuluvat erilaisille ihmisille.

Näin realistinen suhtautuminen fiktioon tekee kaikesta perin ilmeistä. Myös hämäryydestä ja neuvottomuudesta, jotka Austerilla symboloivat sitä, että asiat jäävät hämäriksi ja ihmiset ovat neuvottomia.

Tässä mielessä Paul Auster on tyypillinen kirjallisuuskriitikoille kirjoittava kirjailija, jonka myyntiluvut osoittavat, että suhteessa taiteisiin oikeastaan me kaikki olemme nykyisin kriitikoita.

Aivan kuten filosofi Nietzsche sanoi: ”Kun yleisö omaksui taiteen oman seurallisuutensa sideaineeksi, myös taide rappioitui tilaan, jossa siitä ei ole juuri muuksi kuin sivistyneen taidekeskustelun aiheeksi.”

Luitko jo nämä?