Kirja-arvostelut

Hyvä sanoma,
heikompi toteutus

Sami Hilvo
Sami Hilvo

•  Sami Hilvo: Viinakortti. Tammi 2010. 208 s.

Kotimaisen nykykirjallisuuden perusratkaisuihin kuuluu jokin suvun vaalima salaisuus, jonka paljastumisen myötä romaanin päähenkilö joutuu kasvokkain myös oman elämänvalheensa kanssa.

Sami Hilvon (s. 1967) esikoisromaanissa Viinakortti kuvio menee niin, että sodat käynyt isoisä Urho puristi hennosti rakkaan Toivon kättä tai kuunteli vuoteessa tämän sydämen rytmiä, mutta pojanpoika Mikael tuntee anonyymissä hotellihuoneessa nimettömän miehen peniksen pakaroitaan vasten.

Kun seksuaaliakti liitetään kirjallisuudessa onnettomaan homosuhteeseen ja onnellisessa homosuhteessa ei kuvata aktia lainkaan, akateeminen queer-tutkija ottaa esiin raskaan kalustonsa, ja käräyttää kirjailijan ”heteronormatiivisuudesta”.

Tavallisena kriitikkona tyydyn kuitenkin lievempään moitteeseen. Totean, että Hilvon suosima ironia on kovin karkeaa: sotien jälkeen Urhosta tuli poliisi ja Toivosta lääkäri, ja varmaankin siksi, että tuolloin homous oli virallisissa papereissa sekä rikos että sairaus.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tuttu iskelmä

Lievemmän asteista, mutta yhtä ilmeistä ratkaisua edustaa se, että Urhon kulissiavioliitosta syntynyt heteropoika meni avioon lähinnä muodon vuoksi itsekin ja lopulta erosi. Ja että homoseksuaalinen pojanpoika on eristänyt itsensä kaikista ihmissuhteista.

Vain kaappiin pakotettu isoisä on tuntenut rakkauden.

Jos tämä viimeinen kuulosti Kaija Koon iskelmältä, niin Hilvon romaanista löytyy kyllä lisää tutunoloisia lauseita, joissa järven ulappa välkehtii ja sydän kaipaa.

Ratkaisu on osin tietoinen. Kun Urho kertoo omaa tarinaansa menneestä käsin, myös Hilvon kieli tavoittelee mennyttä maailmaa, vaikka yleensä pystyykin vain vanhanaikaisuuteen.

Mikaelin periodityyli on vähän modernimpi eksistentiaalinen ahdistus. Ulkopuolisuutta korostaa, ettei hän muista tapaamiensa ihmisten nimiä, että hän on tottunut matkustamaan kevyesti ja että hän kokee elävänsä toisten noudattamien lakien ulkopuolella.

Monologeissaan Mikaelilla on myös taipumusta filosofointiin, jonka ilmeisesti pitäisi paljastaa todellisuuden ristiriitaisuus, mutta joka käytännössä kuulostaa kirjailijan epäloogisuudelta:

”Kirjoittaminen on vapauden korkein kaanon. Jollen kirjoittaisi olisin varmasti paatunut rikollinen, ehkä vankilassa, ehkä kuollut. Koska kirjoitan, olen rikollistakin paatuneempi, mutta ainakin näennäisesti vapaa…”

Ja tässähän ei nyt ollut mitään järkeä, paitsi ehkä siinä mielessä, että vanhassa eksistenssikirjallisuudessa rikos, vapaus, paatunut ja vankila olivat olennaisia sanoja.

Tärkeä aihe

Hilvon Viinakortissa on kaksikin kansallisesti tärkeää aihetta, suomalainen homohistoria ja suomalainen taipumus hoitaa sosiaalisia ongelmia juomalla. Ainoastaan käsittely ontuu niin, ettei edes romaanin nimen suuri metafora oikein toimi.

Ei 1970-luvulla poistunut viinakortti tarkoittanut sitä, että valtio valvoi yksityiselämää juomista myöten vaan että monopoli halusi estää trokauksen.

Kahden sukupolven ja käytännössä kahden erilaisen maailman rinnastaminen toisiinsa yhdistettynä hyvään peruskirjoittamiseen ei nyt kertakaikkiaan riitä. Mutta toki lukija voi ottaa romaanista mukaansa sen hyvän sanoman: ”Rakastatko sinä?”

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy