Kirja-arvostelut

Ruumis on oman
kielensä ansainnut

•  Jean-Luc Nancy: Filosofin sydän. Suom. Susanna Lindberg (Corpus) sekä Elia Lennes ja Kaisa Sivenius (Tunkeilija). Toim. Sami Santanen. Gaudeamus 2010. 141 s.

Jos tekisi mieli piruilla, suosittelisin ranskalaisfilosofin kirjaa luonnontieteen rakkikoirille, noille filosofian ja humanismin vihollisille. Skeptikko voisi tosin saada hyvät naurut törmätessään lauseisiin, joissa ei ole päätä eikä häntää. Ja näistäkin – päästä ja hännästä – Nancy kirjoittaa, koska hän etsii ruumiin paikkaa maailmassa ja ajattelussa. Se ei ole helppoa, koska kovin koskemattomalta vaikuttava ruumis ei tavanomaisesta kielestä välitä.

Nancyn virkkeet ovat tällaisia: ”Ruumis ei ole ’merkitsijä” eikä ’merkitty’. Se on altistava/altistettu, ausgedehnt. Olemassaolo on murtumista, ja ruumis on tämän murtumisen laajuus. Siellä on paikka, jossa murtumalla on ulottuvuus, ja tämän ulottuvuuden kautta se pääsee tulemaan maailmasta.”

Vai niin.

Onko Nancy vain se tyypillinen ”höperö ranskalaisfilosofi”? Uskallan väittää, että sinnikkyys palkitaan. Nancy ei tee perinteistä filosofiaa analyyttiseen tapaan. Hän ei edes hae vanhoille käsitteille uusia asemia filosofian perinteessä. Nancy tahtoo luoda uusia käsitteitä Heideggerin avaamalla polulla, jossa sanat hamuavat aiemmin tavoittamatonta. Siksi ne kuulostavat dadaistiselta runoudelta tai Alan Sokalin tapaisen puliveivarin yritykseltä saattaa filosofia huonoon valoon.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Mutta Nancy vain vaahtoaa: ”Medusaation metafyysinen erotismi on varma todiste ruumiin kieltämisestä. Meduusa pysäyttää ruumiin piirteet ja halvaannuttaa sen laajuuden: jäljelle jää silmän masturbaatio.”

Uskokaa tai älkää, mutta tämä pätkä on Filosofin sydän –teoksen 120-sivuisen Corpus-osion ymmärrettävimmistä. Nancy tarkastelee aukkoihin, rakoihin ja vyöhykkeisiin uppoutuvaa erotiikkaa, joka ei näe ruumista tehdessään siitä mysteerisen halun kohteen.

Sen sijaan filosofian halun kohteena ruumis on ikuinen, ja Nancy yrittää hahmottaa sitä tilallisena ja käsitteellisenä kappaleena. Ja hän tekee niin siitä ulottuvuudesta käsin, josta hän kirjoittaa: omasta kehostaan ulos tullen ja meitä, lukijoita, lähestyen. Lukemisestakin tulee kehollinen tai ruumiillinen tapahtuma.

Haussa on muutakin kuin vanha fenomenologinen tai feministinen kehollisuus. Nancy ei tarkastele pelkkää mielen astiaa tai sukupuolittunutta lihaa vaan ruumista, joka on mieli.

Filosofia on jo pitkään ollut kehohakuista. Se on kehollisten ja lihallisten metaforien pelikenttää. Toisaalta, ilman kehoa ei ole ajatusta. Se on lähtökohta, joka pitää käsitteellistää.

Vasta kirjan toisessa, lyhyessä osiossa tunkeilija Nancy alkaa puhua sairaudesta, omastaan. Sydänsiirto ja syöpä saivat minuuden nyrjähtämään sijoiltaan ja monistumaan. Mikä on se minä, jonka oma sydän kieltäytyy yhteistoiminnasta niin että kehon pitää ottaa vastaan toisen sydän?

Sitä ennen on saatu lukea: ”Ruumiiden tapahtumapaikka ei ole puheessa eikä aineessa. Ne eivät asuta ’henkeä’ eivätkä ’ruumista’. Ne tapahtuvat rajalla, rajana. Raja: ulkoreuna, murtuma, se, missä jokin vieras leikkaa mielen ja materian jatkumon. Avautuminen, pidättyväisyys.”

Nancyn runoudessa on perverssiä hohtoa. Filosofi loihtii käsitteistöä koskettelemalla ruumista, tuota ulottuvaista kappaletta tilassa. Tekstisokkeloissa hortoilevaan lukijaan tarttuu suorastaan kehollinen vapauden tunne, kun hän älyää antaa periksi ja lakkaa etsimästä sieltä liian tuttuja kuvioita. Antaa vain vieraiden sanojen ja niiden yhdistelmien viedä entistä vieraampiin paikkoihin. Jos Corpus olisi musiikkia, se olisi vapaata improvisaatiota, joka tuhlailee ideoita viskomalla sinne tänne pätkiä, joista jokaisesta voisi ottaa kiinni ja jatkaa muualle.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy