Kirja-arvostelut

Lapsia karkuteillä

• Åke Edwardson: Lohikäärmekuu. Suomentanut Sirpa Meripaasi. Otava 2010. 365 s.

• Leena Valmu: Veera tiellä. WSOY 2010. 291 s.

Kotona ei aina ole hyvä olla. Mistään pienestä kiukuttelusta ei kuitenkaan ole kysymys Leena Valmun ja Åke Edwardsonin lastenromaaneissa, vaan näissä kirjoissa lapsiin on asettunut pysyvä pahoinvointi.

Kun varhaisteini hakee ulospääsyä umpikujasta, ratkaisut voivat vaikuttaa aikuisten näkökulmasta melko radikaaleilta. Veera, Kenny ja Kerstin päätyvät karkaamaan kotoa, vaikka ymmärtävätkin matkan vaarat. Tärkeintä molempien kirjojen päähenkilöille kuitenkin on, etteivät isot päätä pienempien puolesta, varsinkaan jos eivät kykene huolehtimaan pienemmistään tai luomaan turvallista kasvuympäristöä.

Isää etsimässä

Leena Valmun lastenromaani Veera tiellä alkaa surullisissa merkeissä, kun 10-vuotiaan Veera-tytön yksinhuoltajaäiti on juuri kuollut syöpään. Kuolemasta puhuminen on vaikeaa niin lapsille kuin aikuisille, ja Veeran huoltajuuskin aiheuttaa kiistaa. Ainoan vanhempansa menettäneen tytön ympärille muodostuu ahdistava tyhjä tila, eikä enon luokse varapatjalle majoitettu Veera tahdo millään kotiutua ja saada normaalista elämästä kiinni sukulaisten toivomassa aikataulussa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Onneksi Veera muistaa biologisen isänsä nimen ja päättää etsiä tämän käsiinsä. Helsingistä on pitkä matka Lapin Kolariin, mutta lapsenusko antaa rohkeutta ja vie eteenpäin. Samalla yksinäinen karkulainen kaipaa äitiään niin, että sydämeen sattuu.

Vaikka kirjan alku on hidas ja surumielinen, tarina tempaa mukaansa vähän ennen Jyväskylää, kun Veera saa kumppanikseen kulkukoiran. Matkan varrelta löytyy niin vihollisia kuin liittolaisiakin, ja lopulta etsintäkuulutetun tytön matka isän luokse muuttuu jännittäväksi takaa-ajoksi.

Erityisesti pidin kirjassa siitä, että kerronnan näkökulma vaihtelee aikuisten ja lasten välillä. Alussa kukaan Veeran sukulaisista ei oikein tunne orvoksi jäänyttä siskontyttöään, mutta matkan varrella henkilöhahmot oppivat toisistaan ja itsestään paljon tärkeitä asioita.

Sisäinen samurai

Åke Edwardsonin Lohikäärmekuu vie nostalgiamatkalle 1960-luvun Ruotsiin. Kirja jatkaa Samuraikesästä (2006) alkanutta Kenny-pojan kasvutarinaa, josta ei puutu jännitystä ja traagisia käänteitä. Kenny on sisäisesti samurai ja kohtaa ylitsepääsemättömiltä tuntuvat vaikeu-det taistellen, mutta yksinhuoltajaäidin sulkeminen mielisairaalaan ei jätä hänellekään muuta vaihtoehtoa kuin karkaamisen. Mukaansa Kenny saa kesäsiirtolassa tapaamansa Kerstinin, joka niin ikään on joutumassa lastensuojelun hampaisiin äitinsä juopottelun vuoksi.

Vaikka molemmissa lastenromaaneissa ollaan karkumatkalla, on tunnelmassa selkeä ero: siinä missä suomalainen Veera haluaa päästä jonnekin, Kenny ja Kerstin haluavat vain pois jostakin. Jos Edwardson ei olisi niin taitava kertoja, Lohikäärmekuu tuntuisi kovin toivottomalta lastenromaanilta. Mutta nyt kirja sisältääkin paljon valoisia kohtia, hetken oivalluksia, yllättäviä kohtaamisia ja merkittävää vuoropuhelua.

Jännittävän ristiriidan aiheuttaa myös orastavan rakkauden takana häälyvä hahmoton väkivallan uhka, joka välillä lähenee melkein todelliseksi ja välillä taas loittonee kaukaisuuteen. Pinnan alla tapahtuu paljon.

Tämäkään pakomatka ei ole turha, ja sen tarkoitus selkiytyy karkulaisille päivien kuluessa. Mielenkiintoista on myös huomata, miten paljon vaikeampaa tuntui karkaaminen olevan 1960-luvulla verrattuna nykyaikaan. Yksin matkustavista lapsista oltiin aidosti kiinnostuneita, puhumattakaan kaupungilla kouluaikaan vetelehtimisestä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy