• Joel Haahtela: Katoamispiste. Otava 2010, 160 s.
Joel Haahtelan uusi romaani kääriytyy useiden asiakoosteiden ympärille niin, että teoksen nimessä väitetty tiettyyn pisteeseen pysähtyminen peruuntuu. Sekä Haahtelan nautinnollisesta virkkeestä että romaanin teemoista tulee venytetty piste, sillä lähtökohdasta alkaa haarautuminen moneen suuntaan.
Romaani lähtee liikkeelle sattumasta. Minäkertoja, psykiatri-kirjailija kohtaa sateisessa Helsingissä naisen, jonka sateenvarjo ryöstäytyy omille teilleen myrskyn silmiin. Nainen on ranskalainen Magda Roux, joka etsii kadonnutta ex-miestään.
Kertojamies ryhtyy auttamaan Magdaa miehen etsinnässä. Johtolankana Magdalla on mieheltä jäänyt kirja, Raija Siekkisen (1953–2004) Häiriö maisemassa -romaani.
Katoamiset alkavat ketjuuntua, sillä Magdakin katoaa. Kertojamies ryhtyy kuitenkin etsimään kadonnutta aviomiestä, ja tällä vaelluksellaan hän löytää pisteen astua sisään edesmenneen Raija Siekkisen elämään ja teoksiin.
Samalla hän astuu sisään omaan kesken jääneeseen suruunsa, eroon Lotta-vaimostaan. Katoamisessa onkin kyse aina jonkin asian yllättävästä, jopa väkivaltaisesta päättymisestä. Tästä keskeytymisestä, niin elämän, rakkauden, yhteyden ja jopa syntymän päättymisestä tulee romaanin keskeinen käsittelykohde, jota Haahtela tavoittaa kaikkea muuta kuin keskeytyvällä lauseellaan.
Katoamispisteen lukemista ei voi keskeyttää, vaan romaanin lukee yhdeltä istumalta nauttien sen taidokkuudesta, joka koskettaa kielellään ja teemoillaan.
Kirjoittaa
viereen
Katoamispisteen lukutavat kiertyvät kerroksiksi. Yhtäältä se on herkkävireinen kunnianosoitus hienolle kirjailijalle, sillä kertojamiehen reitti vie sekä arkistojen kätköihin, Raija Siekkisen ystävien ja asuinpaikkojen ääriin sekä tämän teosten luentoihin.
Kertojan mukaan Siekkinen kirjoitti itseään teostensa naishenkilöiden viereen, ei samastamalla tai itsestään puhumalla vaan kanssakävelijänä. Tämä viereen kirjoittamisen ajatus havahduttaa romaanin kokonaisuudessa, sillä sitä lukiessa Haahtelan oma tapa luoda kirjallista maailmaa näyttää asettuvan sulavasti Siekkisen teosten viereen.
Molempien kirjailijoiden taitavuus käyttää kieltä ja tavoittaa teemoissaan ihmisen hauraus avaa kauniin ja samalla satuttavan näkymän elämään, johon jää aina jotakin selittämätöntä, arvoituksellista.
Tämä mysteerinomaisuus näkyy teoksessa myös katoamis-juonen selvittelynä, jolloin teosta lukee jopa yhdenlaisena psykologisena jännärinä.
Kertoja kulkee kadonneen aviomiehen jäljillä aina uusien johtolankojen ohjaamana kuin psykiatriyksityisetsivä ikään, jonka tehtävänanto on sananmukaisesti hyvin yksityistä luonteeltaan. Ratkoohan hän ei pelkästään katoamista vaan myös Raija Siekkisen kuolemaa.
Kaikki
ketjuuntuu
Sattumanvaraisuus alkaa teoksessa näyttäytyä melkeinpä kohtalonomaisuudelta, jopa mystiseltä asioiden toisiinsa kytkeytymiseltä.
Psykiatrin eräälle potilaalle on diagnotisoitu dissosiatiivinen pakkovaellus -oireyhtymä, jossa traumaattisesta kokemuksesta pyritään eroon omaksumalla uusi identiteetti ja hylkäämällä entinen elämä konkreettisine kiintopisteineen.
Kertojamiehelle itselleen tapahtuu vastaavasti, mutta jää avoimeksi, toteutuuko hänen kohdallaan neuroottinen pakko hylätä kaikki.
Hänen tiensä vie Siekkisen kotiseuduille Porvoon suuntaan, mutta lopulta myös Pariisiin ja Nizzaan, kun hän kulkee Magdan ja Siekkisenkin jalanjäljissä.
Pikemmin miehen vaelluksessa on kyse assosiaatioista, mieliyhtymien ketjuttamisesta, jonka yhteydessä jotakin selviää mutta yhtä paljon jää selvittämättä.
Niin käy koko romaanillekin, jonka avoin loppu kiteytyy kesken jäämiseen.
Lukemisnautintona Katoamispiste venyy ja venyttää aiheitaan.
Pienoisromaanista tulee suurten asioiden kirja, jonka viereen haluaa palata.
