Kirja-arvostelut

Antero aikuistuu taiteilijaksi

Kirjailija Hannu Väisänen sai trilogiansa valmiiksi.
Kirjailija Hannu Väisänen sai trilogiansa valmiiksi.

• Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat. Otava 2010. 431 s.

Hannu Väisäsen osittain omaelämäkerrallisen trilogian viimeinen osa jatkaa ajallisesti eteenpäin siitä, mihin edellinen, Finlandia-palkittu Toiset kengät (2007) jäi. Kuperat ja koverat vie Anteron mukana ensin Savonlinnan taidelukioon ja sittemmin Helsinkiin, Kuvataideakatemian opintoihin, pääkaupungin originelleihin taidepiireihin sekä stipendimatkalle Budapestiin.

Ajassa siirrytään 1970-luvulle, ja kirjallisessa ilmaisussaan Kuperat ja koverat siirtyy kasvutarinasta yhä selvemmin toiseen lajityyppiin, taiteilijaromaaniin. Anteron aikuistuessa ja opiskellessa taiteen tekemisen kysymykset valtaavat yhä enemmän tilaa mielestä ja ajattelusta ja sitä myöten romaanin kerronnasta.

Romaani kiertyy paljossa luovan työn tekemisen prosesseihin, etsii ja väittelee, löytää ja väittää Anteron ajatusten ja tekemisten kautta.

Antero itse hakee taiteilijan identiteettiään lähinnä erottautumalla. Mustan neliön problematiikka saati usko taiteen syntyyn syyllisyydentunnosta kumpuavana korvikkeena eivät ole Anteron heiniä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Vähintäänkin ristiriitaista on siis hakeutuminen taidekoulun grafiikan osastolle, jonka harmaus ja laboratoriotekninen mittailu eivät lähtökohtaisesti sovi Anteron aistikylläiseen ja värejä hamuavaan todellisuuteen.

Kuperat ja koverat tekeekin omaa versiotaan tietystä lajityypistä eli taiteilijan, Anteron, omakuvasta nuoruuden vuosilta, mutta tämä kuva ei ole tarkoilla viivoilla rajattu valokuvamainen otos vaan sarja toisiinsa laskostuvista liikekuvista.

Väisäsen kirjoitus kovertaa merkkejään ketjuttamalla ja pyrkii välttämään pysähtymistä, paikoitellen tosin venyvä kuvailu hidastuu ja sisällön runsaus alkaa pyörryttää.

Kirjoittaa
kuvia

Kuperat ja koverat -teoksen ilmaisu rakentuu pitkälti kuvien tekemiseen – kuvailuun, jolla tallennetaan tilanteita, kohtauksia ja niihin sisältyviä aistimuksellisia kokemuksia. Tarinallinen aines ei nouse niin keskeiseksi kuin trilogian aiemmissa osissa, vaan tapahtumat kirjautuvat Anteron impressioina.

Herkullista tarkkasilmäisyyttä ja vaivihkaista, melkeinpä ironista, huumoria romaanissa piisaa aiempien osien tapaan. Esimerkiksi kuvaus Savonlinnan taidelukiolaisten ryhmittäytymisestä vastakkaisiin liikkeisiin on hurmaava. Itkulahkolaiset eli nuorten taiteilijoiden ahdistusta uhkuva porukka saa vastaansa huonoja tapoja ja vapaata seksiä ylistävän hurmioliikkeen.

Helsingissä Antero puolestaan pyörii todella omintakeisten taiteilijoiden ja seurapiirien parissa ja esiintyy kummallisen kvarteton jäsenenä.

Henkilökuvien rakentelu onkin romaanissa riemastuttavan runsasta. Hahmoista hienoimpia on melkein sokea Doris, mitä värikylläisin taiteilija, ja narkolepsiasta kärsivä Ootla puhumattakaan taidekoulun väestä.

Romaanin aikana Antero rakastuu muutamankin kerran ja Oulun perheessä tapahtuu suuria muutoksia.

Tarinaa keskeisemmäksi nousee kuitenkin Väisäsen kirjoitustyyli, joka parhaimmillaan tekee kohtauksista kuin materiaalisesti läsnä olevia.

Kupera ja kovera muoto vaativat toisiaan, ja vastaavasti Väisäsen ilmaisussa aistikkaat ja mutkikkaat tilannekuvat vaihtuvat suorempiin välähdyksiin. Anteron tarina saa hienon päätöksen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy