Kirja kuolemisesta,
kauniisti ja koruttomasti
• Carl-Henning Wijkmark: Saapuva yö. Suomentanut Markku Mannila. Basam Books 2009. 184 s.
En yleensä ole mikään itkupilli, joka vetistelee helposti surullisten kirjojen tai traagisten elokuvien äärellä. Ruotsalaisen Carl-Henning WijkmarkinSaapuva yö -romaania lukiessani muutuin kuitenkin niin vuolaaksi suolavesiputoukseksi, että kirja putosi. Luulen, että kyseessä on vuoden, tai useammankin, järisyttävin lukukokemus.
Saapuva yö voitti Ruotsissa arvostetun August-palkinnon ilmestymisvuotenaan eli 2007. Palkintoraati kirjoitti pienoisromaanista seuraavasti: ”Ihminen ei ehkä pysty petkuttamaan kuolemaa, mutta Carl-Henning Wijkmark osoittaa, että kirjallisuus voi sen tehdä.”
Hienosti sanottu raadilta, ja mystifioimatta kirjallisuuden merkitystä ainakin romaanin minähenkilö Hasse pystyy siirtämään vääjäämätöntä tapahtumaa eli omaa kuolemaansa lukemalla.
Hasse, entinen komedianäyttelijä, on terminaalivaiheen potilas. Hän on saattohoidossa sairaalan osastolla huoneessa numero 5, jota hän kutsuu sekä death-row -nimityksellä että perusleiriksi.
Hasse ja huoneen kolme muuta miespotilasta ovatkin kirjaimellisesti dead-men-walking eli kuolemaan tuomittuja. Saapuvassa yössä Hassesta tulee kuolemankerturi, joka kirjaa perusleirin tapahtumat ja jopa oman venytetyn ja lykkääntyvän kuolemisensa.
Kuolemisen
pelko
Wijkmark ei lähesty aihettaan niinkään yhteiskunnallisesti kantaa ottamalla. Hän ei pureudu arvostelemaan saattohoitoyksikön vähäisiä varoja tai säästötoimenpiteitä, vaikka aihetta olisi. Suomalaisessakin keskustelussa ajankohtaisiksi kysymyksiksi nousseet näkemykset autetusta kuolemasta ja arvokkaasta sairastamisesta kuuluvat toki romaanin teemoihin.
Wijkmarkille kuolema on ennen kaikkea filosofinen ja poeettinen aihe, johon kytkeytyy väistämättä myös elämä ja sen suuret kysymykset tarkoituksesta katumukseen, rakkaudesta jatkuvuuteen.
Kuolemisesta ei kuitenkaan tehdä mitään abstraktia ajattelun kuvaa, sillä kivuista kärsivä ruumis, sairaalan peti ja koko konkreettinen tilanne on jatkuvasti läsnä, materiaalisesti kuvattuna.
Hasse ei ole elämässään ollut mikään suuri ja jalo mies. Kuolemassakaan hänestä ei tule taistelijasankaria, joka tappelee kuolemaa vastaan, vaan hän pelkää. Hassen kertomuksen inhimillisyyttä vain lisää, ettei hän halua lakata olemasta.
Hassen elämän viimeiset ihmissuhteet kietoutuvat nekin kuolemaan, sillä vieraita hän ei ota juurikaan vastaan. Sairaanhoitaja on kuoleman enkeli, mutta positiivisessa merkityksessä, kuin ohjaavana saattajana kohti tuonpuoleista.
Kuoleman tapahtumaan liitetyt, yleisesti jaetut kuvastot ja uskomukset vaikkapa valokäytävästä saavat hienot käsittelynsä. Hassen lähestyessä viime hetkiään hän ei näe mitään runollista valkoista kyyhkyä, vaan sielua saattavaksi olennoksi muotoutuu lepakko.
Tämä kuva Hassesta kohtaamassa poskea hennosti koskevan lepakonhahmoisen suojelusenkelin on yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista lukemistani kuolemankuvauksista.
Koko pienoisromaani on suuri, koruttomasti ja viisaasti kirjoitettu sekä hienosti kerrottu. Se käsittelee kuolemaa niin kauniisti ja rohkeasti, kuin on mahdollista.
