• Riikka Rossi: Särkyvä arki, Naturalismin juuret suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki University Press, Palmenia-sarja. 276 s.
Riikka Rossin teos Särkyvä arki pohtii suomalaisen realismin ja naturalismin suhdetta pohjoismaiseen, venäläiseen ja ranskalaiseen realismiin ja naturalismiin. Rossi painottaa aiemmasta tutkimuksesta poiketen ranskalaisen kirjallisuuden vaikutusta. Ranska onkin naturalistisen romaanin kotimaa, mistä suuntaus levisi muualle maailmaan, missä sitä kehitettiin eri suuntiin. Suomalaisista kirjailijoista pääosassa ovat Minna Canth, Juhani Aho ja Teuvo Pakkala. Ranskalaisista esikuvista mainitaan erityisesti Honoré de Balzac, Emile Zola ja Gustave Flaubert.
Särkyvä arki perustuu Rossin ranskankieliseen väitöskirjaan La naturalisme finlandais: Une conception entropique du quotidien (SKS, 2007). Särkyvä arki ei ole suora käännös väitöskirjasta vaan se on kirjoitettu oheismateriaaliksi yliopistojen kirjallisuudenopetusta varten. Väitöskirjan tapa esittää asiat on kaukana yleistajuisesta ja oppikirjamaisesta. Kun tätä eroa kahden tekstityypin välillä on kurottu umpeen käsitemäärittelyn avulla, kirjan joka toiselle sivulle mahtuu käsite tai kaksi, jotka pitää avata. Tämä tekee lukemisesta paikoin raskasta.
Aina uusi käsite ei edes syvennä analyysiä. Koko teoksen lähtökohtana on lajiteoria, mutta naturalismin määritteleminen lajiksi kirjallisuushistoriallisen periodin sijaan ei oikeastaan johda mihinkään. Rossi ei esimerkiksi jäljitä eri aikakausien kirjallisuudesta naturalismin piirteitä vaan nimenomaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisuudesta. Naturalismin piirteiden vertailu suomalaisessa ja ranskalaisessa kirjallisuudessa on yhtä kaikki kiinnostavaa – nähdään naturalismi sitten lajina tai tyylikautena.
Olennaisena pidin sen sijaan ”realismin” ja ”naturalismin” käsiteanalyysiä. Näiden käsitteiden rajankäynti osana kirjallista keskustelua eri maissa ja erityisesti Suomessa oli hyvin esitetty. Jo 1800-luvun lopulla näitä käsitteitä käytettiin Pohjoismaissa rinnakkain, eikä niitä erotettu selvästi. Tämä näkyy nähdäkseni edelleen suomalaisissa kirjallisuushistorioissa.
Ei kopiointia
vaan sovellusta
Kirjan parasta antia on ehdottomasti kontekstualisoiva romaanianalyysi, jolloin Rossin kielikin muuttuu helposti lähestyttäväksi. Esimerkiksi Minna Canthin ja Emile Zolan romaanien rinnakkaiset luennat avaavat kummankin kirjailijan tuotantoa todella kiinnostavasti. Rossi ei näe suomalaisen naturalismin lainaavan ranskalaisen kirjallisuuden esimerkkiä suoraan vaan Suomen historialliseen tilanteeseen soveltaen ja uudistaen. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten kuvataan köyhää kansaa ja naisia. Suomalaisen nationalismin ideologisessa kuvastossa näillä oli aivan oma, ihanteellinen roolinsa. Naturalismiin olennaisesti kuuluva inhimillisen heikkouden ja alhaisuuden kuvaus oli suomalaisille aikalaislukijoille usein liikaa.
Suomalaisten käsitys ranskalaisen kirjallisuuden moraalittomuudesta ja vaarallisesta vapaamielisyydestä näkyi suomalaisen naturalismin vastaanotossa 1800-luvun lopulla. Rossi analysoi taitavasti kritiikissä ja lehtijutuissa ilmenneitä asenteita. Suomalaisen kirjallisuuden tehtävä nähtiin puhtaana ja ihanteellisena eivätkä tuohon kuvaan sopineet paheelliset ranskalaiset vaikutteet. Esimerkiksi Juhani Ahon Papin rouva nähtiin moraalittomana, vaikka Ahon sankaritar vain haaveili aviorikoksesta.
Rossin analyysin pohjalta voi nähdä, että suomalainen kirjallisuus kävi 1800-luvun lopulla todella kiinnostavaa dialogia kansainvälisen realismin ja naturalismin kanssa. Erityisesti Flaubertin Rouva Bovary (1857) näyttäytyy teoksena, johon suomalaisten kirjailijoiden teokset usein viittaavat henkilökuvauksessaan ja avioliiton merkitystä pohtiessaan. Naisen asema ja avioliitto olivatkin tärkeitä teemoja vaikkapa Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksissa. Onneksi Rouva Bovarysta saatiin juuri tuore suomennos. Toivottavasti käännöskirjallisuuden klassikkosarjojen suunnittelijat muistavat myös Balzacin ja Zolan romaanit, joiden kanssa omat klassikkomme ovat näin hedelmällisesti keskustelleet.
