Mustavalkokuva värittää näkökulmaa kuolemaan

Bridgit Anderson: Waimari Cemetary
Bridgit Anderson: Waimari Cemetary

• Bridgit Anderson – Viimeinen matka. Valokuvakeskus Peri, (Itäinen Rantakatu 38), 21.2. saakka.

Uusiseelantilaisen taiteilijan Bridgit Andersonin (s. 1962) valokuvat vihkivät valokuvakeskus Perin uudet galleriatilat käyttöön. Peri kun on muuttanut Wäinö Aaltosen museon studiotiloihin. Andersonin näyttely Viimeinen matka käsitteli nimensä mukaisesti kuolemaa. Näyttelyn dokumentaarinen valokuvasarja koostui yhteensä 33 mustavalkokuvasta. Kuvissa nähdään niin hautaustoimiston henkilökuntaa työssään kuin vainajan matkaa hautaan sekä omaisia haudoilla. Taiteilija vietti vuoden työskennellen hautaustoimiston työntekijöiden ja vainajien sekä heidän omaistensa parissa. Kyseinen valokuvasarja on tulosta siitä.

Andersonin aihevalinta juontaa juurensa taiteilijan omistamiin englantilaisiin 1800-luvun negatiiveihin, joissa kuolleet ovat varsin tavanomainen aihe. Ei ollut tavatonta, että Viktorian ajan Englannissa kuvat vainajista arkuissa laitettiin esille takanreunuksille. Näin Anderson kiinnostui aiheesta ja päätyi kuvaamaan kuolleita hieman samasta perspektiivistä.

Idea näyttelyn takana oli esittää kuolema kaikesta draamasta ja jopa romantisoitumisesta riisuttuna ja kuvata aihetta arkiselta näkökannalta. Perspektiivi, joka kieltämättä on samalla virkistävä mutta erittäin häiritsevä. Valokuvat ovat kaikki vailla sentimentaalisuutta ja välillä niistä huokuu jopa vähän kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Vai johtuuko se vain minusta? Ovatko teokset itse asiassa hyvinkin lämminhenkisiä ja jopa miellyttäviä, mutta minä en pysty päästämään irti siitä tunnelatauksen kaipuusta, joka kuolemaan liitetään?

Pääroolin kuitenkin Andersonin näyttelyssä sai hautaustoimiston työntekijät. Kuten esimerkiksi valokuvassa Viimeistelyhuone – työalue nähdään työntekijä lukemassa sanomalehteä arkun päällä ja teoksessa Tuhkan maahanlasku kuvataan miestä kaivamassa kuoppaa nurmelle, kun taas työssä nimeltään Valmisteluhuone on arkun päälle nostettu matkalaukku.

Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuvat Andersonin valokuvat oikeastaan hyvin sympaattisilta.

Kyllähän minua esimerkiksi teos Ruumishuone II hieman jopa hymyilytti. Kuvassa on kuvattuna vainajan kuihtuneet jalat säärestä alaspäin. Jalat ovat elottomat ja pötköttävät vain kylmällä kliinisellä pöydällä.

Mutta joku on huomannut pukea vainajan jalkoihin paksut sukat.

Andersonin näyttely totta tosiaan sai minut hämilleen. En lähtenyt näyttelystä surumielisenä, päinvastoin. Voin siis ainoastaan vetää sen johtopäätöksen, että Bridgit Anderson onnistui vangitsemaan kuviinsa arjen tuntua ja riisumaan kuoleman ylimääräiseltä mystiikalta.

NINA SUNI