• Belgialaiskitaristi Philip Catherine Turun seudun musiikkiopistossa 26.11. Catherine, kitara; Mikko Helevä, Hammond B-3 -urut; Tuomas Timonen, rummut.
Vuosi 2008 jää mieliin kansainvälisten huippukitaristien ja -basistien vierailuvuotena. Turussa kuultiin tällä viikolla kolmea rytmimusiikin kuuluisaa kepittäjää kahdessa tilaisuudessa. Tiistaina Larry Carlton ja Robben Ford viihdyttivät väkeä Caribia-salissa. Keskiviikkoiltana belgialainen Philip Catherine , 66, suomalaisine säestäjineen teki Turun seudun musiikkiopistossa syväsukelluksen jazzin klassismiin eurooppalaisen taidemaailman tyylikeinoin.
Philip Catherinen intiimi soittotilaisuus oli yksi koko vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen parhaista kitarakonserteista, mitä kohdalleni on osunut. Belgialainen oli ilmiselvästi otettu sekä saamastaan hyvästä vastaanotosta että juhlasaliin ahtautuneen kuulijakunnan antaumuksellisesta musiikin seurannasta. Kitaristi tunsi olevansa omiensa keskellä.
Puolitoistatuntinen konsertti muistutti jossain mielessä belgialaisen edellistä Turun keikkaa 19 vuotta sitten Sibelius-museossa. Silloin kamarillisesti operoineen duon toisena osapuolena oli akustisen basson edesmennyt mestari, tanskalainen Niels-Henning Ørstedt Pedersen .
Nyt liikkeellä oli trio. Hammond-urkuja hämmensi Mikko Helevä ja rumpuja käsitteli T uomas Timonen . Kaikki kolme operoivat äänenvoimakkuuksilla, joista olisi opittavaa muilla muusikoilla ja miksaajilla. Hammondia ja lyömiä voi käsitellä hiljaa ja huomaamatta niin säestys- kuin soolosoittimenakin.
Vaikka Catherine on ehtinyt uransa aikana musisoida lukemattomien jo edesmenneiden jazzin klassikoiden kanssa, häntä itseäänkin voidaan pitää klassikkona - ei enää nuorena tai "pikku Djangona", vaan jazzkitarismin huippuna - Django Reinhardtin perinteen jatkajana.
Siinä missä edellisillan amerikkalaisvieraat viihtyivät funkahtavan bluesin erämaassa, belgialainen haki improvisaatioihin innoitusta valssin rytmiikasta, menevästä swing-svengistä, bossa novasta ja bebop-draivista. Digitaalisen kierto-silmukan eli loopin avulla hän säesti ja soitti kilpaa itsensä kanssa. Lopulta If I Loose You -sävelmässä kolmikko äityi keskinäiseen pikajuoksuun ja kiriin.
Catherine näyttää vaalivan instrumenttivalinnassaan ja soittotyylissään big band -orkestereiden kuusikielisten orkesterisoittajien perinteitä. Puoliakustinen työväline on iso ja sen kaikukammio on tavallista syvempi. Kiertolooppia lukuun ottamatta Catherine ei käytä efektilaitteita eikä otelaudan ääripäitä. Soiton sävyt lähtevät pehmeästi toteutetuista soinnuista, joita koristellaan improvisoinneilla. Kokonaissointi on miellyttävä ja työskentely näyttää tapahtuvan vaivattomasti.
Philip Catherinen ei tarvitse ulkoisesti tuoda esille soiton tunnelmaa, se viestittyy sävelmistä ja niiden tulkinnoista. Antonio Carlos Jobimin kaunis How Insensitive -bossa nova -balladi, Irvin Berlinin menevä How Deep Is The Ocean ja kitarakierrolla yksinään esitetty Homecoming -valssi toivat hyvin esiin sekä jazzin perspektiiviä että moderneja mahdollisuuksia.
Parasta vauhtia taas pidettiin If I Loose You: n lisäksi I Fall In Love Too Easily -sävelmien jamijuoksutuksissa.
JARMO WALLENIUS
