JARMO WALLENIUS
- Tämä yhtye on ollut jo vuosia mielessä eräänlaisena unelmaketjuna. Kuitenkin vasta pari vuotta sitten, kun olin Marcus Millerin kanssa jakamassa Bass Magazine -lehden myöntämää palkintoa Stanley Clarkelle hänen elämäntyöstään tämän instrumentin eteen, projekti potkaistiin käyntiin. Soitimme palkintojenjakotilaisuudessa yhdessä Stanleyn School Days -klassikon, kertoo Victor Wooten .
School Days kuului ohjelmistoon myös keskiviikkoiltana, kun uusi S.M.V.-sähköbassoyhtye esiintyi Thunder-turneellaan Helsingin Kulttuuritalolla täydelle salille. Stanley Clarke, 57, Marcus Miller, 49, ja Victor Wooten, 44, jatkoivat omalta osaltaan tänä kesänä Suomessa vierailleiden huippubasistien sarjaa. Alkukesästä Kerava Jazzissa kuultiin Hugh Hopperin progressiivista soittoa, ja heinäkuussa Colin Hodginson oli elementissään Keitele Jazzissa Äänekoskella.
Basisti auttaa rumpalia keskustelussa
Pelkästään basso-instrumentalisteista mahdollisine säestäjineen koostuva yhtye ei ole täysin uusi idea, sillä muun muassa Jamaladeen Tacumalla on ollut 1990-luvulla Basso Nouveau -nelikko, Renaud Garcia-Fons pyörittää peräti 13 akustisesta bassosta koostuvaa big bändiä ja Teppo Hauta - aho johtaa edelleenkin Töölön bassotrion nimellä kulkevaa yhtyettä. S.M.V.:n tekemisissä on kuitenkin paljon uutta ja modernia. Se ei ole pelkän virtuositeetin esittelyfoorumi.
- Bebopin perintönä oli se, että miltei kaikki instrumentalistit soittimesta riippumatta halusivat operoida ja kuulostaa Charlie Parkerilta . Pianisti BudPowellin ja kitaristi Charlie Christianin kaltaisilta taitureilta se onnistuikin. Vielä 1970-luvulla sähköbasistien ongelmana oli että Jaco Pastoriusta ja Stanley Clarkea lukuunottamatta he kuulostivat kaikki samanlaisilta. Enää sitä ongelmaa ei ole, mutta kun äidymme soittamaan korkeita ääniä tällä soittimella alamme kuulostaa kitaristeilta ja basistin perustehtävä unohtuu. Basistinhan pitää rytmiikan ja melodian hallitsijana auttaa rumpalia keskustelemaan soitannollisesti muun yhtyeen kanssa, valistaa Marcus Miller.
Tavallisten kavereiden käsityötaidetta
Konsertissa Miller sukelsi Miles Davisinkin kanssa tekemänsä Tutun bassotunnelmista bassoklari-nettia puhaltaen maalailemaan My One And Only Love -jazzballadin sinisiä sävyjä. Saundeilla, efekteillä ja väreillä maalailemalla, instrumentin rooleja vaihtelemalla ja harkitulla tehtävien jaolla kolmikko ja säestävä kosketinsoittaja Francesco Penja sekä rumpali Derico Watson rakensivatkin pelimannihenkisestä tapahtumasta kokonaisen aidon musiikin ympärille sulkeutuvan bassoavaruuden.
Puolitoistatuntisen esityksen huippukohtana soi Marcus Millerin Stanley Clarken akustiselle bassolle kirjoittama ja eurooppalaisittain sävytetty Milano . Siinä vaihtelivat niin akustisen viuluperheen kuin kitarankin bassolle antamat ilmeet Bela Bartokin musiikista flamencoon asti.
- Akustinen ja sähköinen basso ovat eri instrumentteja, vaikka lähestymistapani niihin on yhtenevä. Ilman muuta sekä soittamisessani että musiikissani on ollut vasta- ja vuorovaikutusta, koska operoin molemmilla bassoilla. Nuorukaisena minulla oli kiire tulla tunnetuksi ja soitin paljon sähköbassoa. Miles Davis, Jimi Hendrix ja Bela Bartok olivat kaikki samassa lokerossa. Sähkö antoi minulle voimaa ja rohkeutta tehdä niitä asioita, joita nykyisin yritän toteuttaa myös akustisesti, Stanley Clark kertoo.
- Nyt, kun basso on vapautettu, sitä voi lähestyä erilaisin soitannollisin kombinaation. Minusta aidot muusikot ovat kuitenkin vähemmän laskelmoivia kuin yleensä luullaan. Soitannollisena johtotähtenä on pyrkimys löytää tasapaino kontrastien, impulssien, improvisaatioiden ja sävellettyjen kappaleiden välillä. Tämä on tavallisten kavereiden käsityötaidetta. Se ulottuu Marcus Millerin tuotantotavoista aina Wayne Shorterin hienostuneeseen sävelajatteluun asti. Shorterkin lukee välillä scifi-seikkailuja niin kuin me muutkin.
