• Yasmin Levy tiistaina 26. elokuuta Helsingin juhlaviikkojen Huvilassa. Yasmin Levy, laulu, piano; Ishay Amir, koskettimet, rummut, lyömät; Vardan Hovanissan, puhaltimet; Miles Danso, basso; Joelle Barker, lyömät ja Miguel Moreno, kitara.
Tunteensiirto toimii, ja vieläpä vuosisatojen takaa. Huvilassa tiistai-iltana konsertoinut Yasmin Levy (s. 1975) kosketti lauluillaan, joissa yhdistyvät myöhäiskeskiaikaiset balladit, flamenco ja maurilaiset vaikutteet.
Verevien ladino-tulkintojen oheen Levy lomitti omia, espanjankielisiä kappaleitaan sekä tietoa niin yksittäisten laulujen kuin Iberian niemimaalta karkotettujen sefardijuutalaisten taustoista.
Laulut ovat muodoltaan runollisen tiiviitä aihelmia. Levy ja viisijäseninen yhtye muokkasivat monenkirjavasta materiaalista juurevaa ja tiheäsyistä musiikkia.
Levyn taipuisa ja sävykäs fraseeraus sekä puhaltimien, lyömäsoitinten ja kitaran luoma sointikudelma kiteyttivät oleellisen eri puolille maailmaa hajaantuneen kansan suullisesta perinteestä.
Aika katoaa
Intensiivinen esiintyminen puhalsi pois vuosisatojen pölyt ladino-kulttuurin ilmentymistä. Noches, noches oli sovitettu flamencon buleria-rytmiin, joka sytytti eloon tarinan täyttymättömästä rakkaudesta 500 vuoden takaa.
Vastaava teema välittyi Ven kerida, ven amadasta , jonka tunnelmaa alleviivasivat Vardan Hovanissanin haikea huilumelodia ja Levyn soittama sähköpiano. Una ora en la ventana oli aiheen hauska muunnelma, jossa kaksi ihailijaa kilvoitteli yhteisestä palvonnan kohteesta.
Paimentolaisarabien sävelin
Pohjois-Afrikan paimentolaisarabien sävelmään perustuva Mano suave kytki Levyn ilmaisun nykyaikaan - laulu kun oli samalla vetoomus israelilaisten ja palestiinalaisten keskinäisen kunnioituksen ja hyväksynnän puolesta.
Levyn omista teoksista välittyi yhtäläinen palo. Esimerkiksi hylätyn naisen tuskaa purkava Una noche mas jatkoi alakulon ja murheen täyttämien ladino-laulujen perinnettä ja lisäsi mukaan vielä mystiikkaa pettäjän kirouksen muodossa.
Lumous kestää
Levyn lavasäteilyssä oli vastaavaa syvyyttä: mustaan esiintymisasuun sonnustautunut mustakiharainen solisti oli yhtä musiikkinsa kanssa.
Ei ihme, että yleisö intoutui lyömään spontaanisti tahtia jo illan alussa ja laulamaan mukana Adio keridaa , jossa hyvästeltiin petollinen rakastaja viiltävin sanankääntein.
Konsertti oli vakuuttava näyttö sekä solistilta että kvintetiltä. Kokoonpano loi musiikkia, jossa historia, etnisyys, ihmiset ja tunteet olivat vahvasti läsnä ilman että ilmaisussa eksyttiin sen enempää museointiin kuin teennäiseen kosiskeluun.
Oleellista oli inhimillinen kosketus, ja se suodattui aikojen ja kulttuurikerrostumien takaa tuoreena ja välittömänä. Loistavaa!
MATTI KOMULAINEN
