• Barbara Stoney: Enid Blyton. Elämäkerta. Suomentanut Heikki Salojärvi. Ajatus Kirjat 2008. 286 s.
Yhä edelleen moni Viisikkonsa lukenut yllättyy kuullessaan, että kirjailija Enid Blyton on nainen.
Englannissa tilanne on toinen. Barbara StoneynEnid Blyton -elämäkerrasta selviää, miten valtaisaa suosiota kirjailija nautti uransa alusta 1920-luvulta aina kriittiselle 1960-luvulle saakka. Uskomattoman tuottelias Blyton teki töitä lähes aina, ja yksistään Stoneyn elämäkerrassa hänen teostensa luettelointi vie 50 sivua. Lisäksi tulevat antologiat, vuosikirjat ja aikakauslehtijulkaisut, joissa on Blytonin kertomuksia tai artikkeleita. Kultakautenaan, 1940-50-luvuilla, kirjailija julkaisi keskimäärin 20 teosta vuodessa.
Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että kotimaassaan Enid Blyton on käsite ja valtaisan palautteen perusteella myös aikansa lastenkirjallisuuden julkkis, aluksi varauksettomasti ihailtu, mutta loppua kohti yhä enemmän moitittu. Useissa kirjastoissa päädyttiin jopa poistamaan kirjailijan teoksia niiden asenteellisuuden ja köyhän sanavaraston vuoksi, vaikka monet niistä kuuluivat lainatuimpien listalle.
Alun perin vuonna 1974 kirjoitettu elämäkerta on saanut tuekseen uuden luvun Blytonin tuotannon merkityksestä 2000-luvulla. Se on myös tarkistettu löydetyn päiväkirjan osalta.
Barbara Stoney lähtee ajatuksesta, jonka mukaan Enid Blyton oli kiistattoman lahjakas ja ahkera lastenkirjailija, mutta tunnemaailmaltaan lapsen tasolle jäänyt epävarma nainen. Huolellisesti yksityisyyttään nuoruusvuosista asti varjellut Enid käytti kyllä surutta itseään ja läheisiään kirjojensa materiaalina, mutta valitsi ja muunteli totuutta mielensä mukaan. Tärkein ja tuotannon kannalta kehittävin palaute tuli suoraan lapsilta, ja kirjailija vastasikin henkilökohtaisesti työnsä ohella viikoittain satoihin kirjeisiin.
Vaikka teokseen ei juurikaan liitetä kulttuurihistoriallista viitekehystä, jotakin saadaan tietää ympäröivästä yhteiskunnasta. Avioerot olivat 1910-luvulla harvinaisia, ja Enid joutui ja myös halusi peitellä 13-vuotiaasta saakka isänsä lähdön. Riidat äidin ja tyttären välillä johtivat muutaman vuoden kuluttua välirikkoon, joka kesti käytännöllisesti katsoen loppuelämän.
Stoney tulkitsee isän hylkäämisen ja kaksinaismoralistisen elämäntavan vaikuttaneen nuoren tytön kehitykseen ratkaisevasti. Ikuisesti hyväksyntää ja täydellisyyttä hakeva älykäs Enid kasvoi kyllä aikuiseksi, opiskeli Fröbelin oppien mukaan lastentarhanopettajaksi ja perusti perheen, mutta jäi henkisesti lapseksi. Palvelijat hoitivat perheen arkirutiinit. Ihmissuhteet eivät tahtoneet sukunsa ja ensimmäisen miehensä hylänneeltä kirjailijalta luonnistua, mutta lapsenomainen ajattelutapa selittää osaltaan teosten valtavaa suosiota.
Stoney käyttää elämäkertansa materiaalina paljolti Enid Blytonin muutamia säilyneitä päiväkirjoja, mutta niidenkin anti on ristiriitainen. Yksityisyydestään tarkka kirjailija tuhosi suurimman osan henkilökohtaisista muistiinpanoistaan, ja jäljelle jääneet päiväkirjat koostuvat pelkästään lyhyistä merkinnöistä: jopa molempien tyttärien syntymät on kuitattu parilla sanalla. Ikävistä asioista, kuten riitelyistä tai avioerosta, ei puhuta mitään. Stoney tulkitseekin loogisesti, ettei työhönsä uppoutunut kirjailija edes halunnut pohtia omaa elämäänsä, vaan jatkoi loppuun saakka vaikeiden asioiden kieltämistä.
Sanotaan kirjailijan kaunokirjallisesta tuotannosta mitä tahansa, Enid Blytonin merkitystä englantilaisen koululaitoksen kehittäjänä ei pysty kieltämään kukaan. Fröbelin ja Montessorin elämyksellisten oppien mukaan opiskellut Enid ehti uransa alkuaikoina sekä toimia karismaattisena opettajana että kirjoittaa koulujen käyttöön suosittuja oppikirjoja.
Vasta vuonna 1949 seikkailemaan päässyt Niksu laukaisi negatiivisten arvostelujen ryöpyn. Sinänsä mielenkiintoista on, että meillä Suomessa alettiin julkaista päätään nyökyttelevää, aina pulaan joutuvaa ja marisevaa Niksua 1990-luvulla.
MARI VIERTOLA
