Rasvainen juttu
• Lena Andersson: Duck City. Suom. Arja Kantele. Johnny Kniga 2008. 224 s.
Ruotsalainen Lena Andersson on kirjoittanut yhteiskuntasatiirin, joka hymyilyttää aluksi, mutta herättää lopulta totisia mietteitä maailman menosta. Aku A., Iines A., Mikko Hiiro ja Johan von Ankka kansoittavat Andersonin luomaa Duck Cityä. He muistuttavat Ankkalinnan asukkeja, mutta Duck City on julmempi versio esikuvastaan.
Aku ja Iines edustavat valtaväestöä ruumiinrakenteeltaan, sillä heidän elopainonsa keikkuu 200 kilon tienoilla. He ovat "Super Size Me" -ruokavalion muokkaamia läskikasoja, joiden päivä kuluu sokeria ja rasvaa tihkuvia herkkuja mässäillessä. Saadakseen suussa sulavia munkkeja ja muuta mukavaa he joutuvat myös tekemään työtä. Iines puurtaa yliopistolla, mutta Aku työskentelee Aku Ankasta tuttuun tapaan setänsä palveluksessa.
Akun setä Johan von Ankka (Roope Ankka on ruotsiksi Joakim von Anka) on monimiljonääri, joka omistaa JvA-elintarvikejätin, jonka iskulause on "Hyvää ruokaa kaikille". Aku työskentelee tehtaan liukuhihnalla pakaten berliininmunkkeja 20 kappaleen pakkauksiin. Paketissa lukee, että se on yhden hengen annos. Kuluttajaa kannustetaan: "JvA - Älä tyydy vähään".
Asiaan kuuluu, että Johan on terveysintoilija ja rahoittaa salaa operaatiota Ahab, jossa valkoisia valaita eli kaikkein ylipainoisimpia murhataan säälimättä. Johan on kietonut myös anorektisen presidentti Hiiron verkkoonsa. Samalla Duck City käy veristä sotaa ulkomailla saadakseen raaka-aineita teollisuudelle.
Kulutusyhteiskunnan uhkia
Anderssonin luoma maailma on kiehtova juuri siksi, että se on liioiteltu kuva länsimaisesta (ja erityisesti amerikkalaisesta) todellisuudesta. Kaikki kulutuskulttuurin ylilyönnit on tiivistetty mielikuvaan mässäilijöistä, jotka eivät tunne rajojaan. Yhteiskunnalliset päätökset ovat suuryritysten vallassa, eivätkä yksilöt koe kykenevänsä muuttamaan mitään. Heidät on vaiennettu konformismilla, totutettu jatkuvaan hetkellisen mielihyvän metsästykseen.
Duck City on sujuvaa satiiria ja sen piikit osuvat lukijaan sattuvasti, mutta samalla sen idea tuntuu tyhjenevän alkumetreille. Metafora ei siis kehity kirjan kuluessa vaan jää junnaamaan paikalleen. Entäs sitten? Mitä tästä seuraa? Andersson ei oikeastaan sano mitään uutta, vaan romaani päätyy toteamaan, että jokaisen tulisi ajatella itse eikä alistua totalitarismin edessä.
Romaani muistuttaa huumorin keinoin tästä vanhasta opetuksesta, mutta sen parasta antia on kuitenkin juuri Duck Cityn elämäntavan vähittäinen paljastuminen lukijalle. Tässä mielessä romaania voisi verrata vaikka Aldous HuxleynUljaaseen uuteen maailmaan (1932), jossa uhkana nähtiin tuotannon mekanisoituminen ja tunne-elämän köyhtyminen. Anderssonin versiossa ihmisten typistäminen apaattisten kuluttajien rooliin nähdään vastaavana uhkana.
PÄIVI MÄKIRINTA
