Kulttuuri

Äärimmäistä esittämistä

• Helsinki Dance Company: Kaiku, nuoli ja ketju. Koreografia Ikuyo Kuroda, musiikki Jiro Matsumoto, valosuunnittelu Kimmo Karjunen, puvut Elina Kolehmainen. Ensi-ilta 9.8. Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Erilaiset japanilaiset kulttuuri-

ilmiöt ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa suomalaisessa julkisuudessa ja valtakulttuurissa. Aiemmin lähinnä fani- ja asiantuntijapiirit vihkiytyivät japanilaisten nykyilmiöiden saloihin, kuten vaikkapa animeen, mangaan tai kauhuelokuviin.

Nyt Japani on muillekin myös muuta kuin autojen, elektroniikan, sushin ja samuraitten maa. Jonkinasteinen Japani-buumi on meneillään, ja Helsinki Dance Companyn ensi-iltateos rakentaa sitä omalta osaltaan.

Ikuyo KurodanKaiku, nuoli ja ketju -teos on tämän hetken japanilaisuutta, joten mitään samuraimeininkiä siitä ei löydy nimestä huolimatta, vaan jonkinasteisia aineksia japanilaisesta nykykauhuelokuvasta.

Kuroda vieraili Turussa Sigyn-salissa kolmisen vuotta sitten Batik-ryhmänsä kanssa. Tuolloin esitetty hurja Shoku -teos räväytti vimmaisella aggressiivisuudella, joka vyöryi päälle tarjoten hallitun kokonaisuuden.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Shokun tarjoamaan kokemukseenkin nähden Helsingin teos on pettymys. Kaupunginteatterin tanssijat eivät kuitenkaan jää yhtään jälkeen Batikin antaumuksellisista esiintyjistä. Kolme nais- ja kolme miestanssijaa ovat heittäytyneet Kurodan outojen näkyjen vietäviksi venyvällä ja monipuolisella ammattitaidollaan.

Yli tunnin mittainen teos rakentaa kummitusjuttumaista maailmaa, jossa iloisiinkin hetkiin sisältyy aavistus tulevasta makaaberista kauhusta. Esityksen kauhu ei ole päällekäyvää ja ilmiselvää, ja juuri siksi se onkin arvoituksellista.

Teos koostuu episodeista, joiden elementit toistuvat yhä uudelleen. Niinpä esimerkiksi Sofia Hilli tanssii pikkutyttömäisesti omaa baletinomaista sarjaansa, kunnes se keskeytyy toisen tanssijan viedessä Hilliltä hänen kukkansa tai ylipäätään tilan.

Sitten Hilli heittäytyy maahan tärisemään ja huutamaan hysteerisen loputtomasti 'give it back' toistaakseen saman kohtauksen uudelleen.

Tai Jenni-Elina Lehto tärisee ja toistaa 'my name is Elina, I am Elina' tai Kai Lähdesmäki jonkinlaisena kauhun seremoniamestarina tanssii sarjaansa ja työntää lopulta kielensä irvokkaasti esiin.

Kurodan teoksessa kohtauksia ja yksittäisiä elementtejä venytetään ja pitkitetään äärimmilleen, jolloin ne alkavat vaikuttaa mantranomaisilta hokemilta tai eleiltä.

Äärimmäisyyksin vieminen on Kurodan teoksessa hienoin pointti, mutta itse kokonaisuus ontuu, sillä episodit eivät lopulta vie eteen päin ollenkaan. Varsinaiset tanssilliset osuudet lopussa ovat humoristisen liikkeensä ansiosta nautittavia.

Äänimaasto vaihtelee moninaisesti. Niinikään japanilaisen Jiro Matsumoton minimalistisen musiikin makaaberi valssi on hieno, tanssijat puolestaan huutavat rääkyen liiankin paljon syöden siten kauhulta sen vaikuttavan terän.

Kimmo Karjusen valaistus on jälleen laatutyötä. Sen vaihtuvat elementit tekevät näyttämötilasta salaperäisen, kaamealla tavalla kiinnostavan.

KAISA KURIKKA