Kirja-arvostelut

Austerin evankeliumi

TS/Ville Palonen/Tammi<br />Paul Austerilta on suomennettu Sattumuksia Brooklynissa.
TS/Ville Palonen/Tammi
Paul Austerilta on suomennettu Sattumuksia Brooklynissa.

• Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2008, 363 s.

Uransa alkuvaiheessa amerikkalainen Paul Auster vaikutti kirjailijalta, jota kiinnostivat kirjoittamisen eivätkä ihmisten ongelmat. Myös kirjallisuus oli hänelle enemmän mystinen ilmiö kuin kätten tuote. Ei elämän osa tai elämäntapa, vaan lunastus, joka lievittää ahdistusta ja poistaa tarkoituksettomuuden tunteen.

Nykyisin Auster vaikuttaa kirjailijalta, josta on vain mukava kuunnella omaa ääntään.

"Kuoleman ajatus kääntää väistämättä ajatukset vakaviin asioihin", toteaa kuusikymppinen vakuutusasiamies Nathan Glass Austerin tuoreessa suomennoksessa Sattumuksia Brooklynissa .

Aiemmin olisimme ehkä kuvitelleet, että näin suorasukainen lause on postmodernia ironiaa ja että sen kohde on perinteisen romaanin tarpeeton psykologinen kiertely olemassaolon eksistentiaalisen ytimen ympärille. Nyt me tiedämme, että se on vain Austerin tapa varoittaa lukijaa kirjailijan sanottavan erityisestä painavuudesta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kirjojen voima

Sattumusten kehystarina on melko lailla sama kuin ruotsalaisen Niklas RådströminVarjojen enkelissä (1997), joka sekin melkein tukahtui pintakriitikoiden ylistykseen ja omaan merkityksellisyytensä.

Taloudellisesti menestynyt, mutta elämänarvonsa hukannut mies kokee sairastuttuaan mielenmuutoksen ja lähtee odottamaan kuolemaa vieraaseen kaupunginosaan, jossa uudet, aidommat ihmiset saavat hänen hiotun kyynisyytensä karisemaan. Samalla myös Glassin suunnitelmat muuttuvat.

Aluksi hän halusi kirjoittaa "Ihmiselämän mielettömyyksien kirjan", joka yksinkertaisella kielellä selostaisi jokaisen typeryyden, kiusallisen tilanteen ja heikkouden johon hän oli vuosien mittaan sortunut. Lopuksi hän haluaa kirjoittaa "Rajattomat elämät", joka kertoisi kaikista unohdetuista ihmisistä ja heidän tarinoistaan ennen kuin ne katoavat.

Se ei olisi kotivakuutus eikä henkivakuutus, vaan elämäkertavakuutus, Glass innostuu: "Kirjojen voimaa ei pidä koskaan aliarvioida".

Auster on ennenkin arvellut kirjailijaa poikkeusyksilöksi, joka kammiossaan hylkää normaalin elämän, jotta tavallisten kuolevaisten elämät ja tarinat voisi ikuistaa. Ajatus ei ole katteeton. Sepitettä siinä on vain mahtipontisuutta verhoava nöyryys.

Vika olisi vähäinen, ellei romaanin päätös lisäisi sentimentaalisuuteen saalistuksen leimaa. Glassin tarina katkeaa vain hetkeä ennen syyskuun terrori-iskua, Auster täsmentää, joten kotvan kuluttua unohdukselta lunastettavia tarinoita on siis liuta enemmän?

Auster on toki vilpitön, ja hänellä on monta hyvää syytä pitää romaanin kirjoittamista lohdutuksena, jopa eräänlaisena menetyksistä maksettuna korvauksena. Silti idea Glassin "elämäkertavakuutuksesta" ei oikein lämmitä sydäntä.

Se tuo tahattomasti mieleen monet muistorahastohuijaukset, joita newyorkilaisten tragedia synnytti.

PUTTE WILHELMSSON