On kulunut tasan sata vuotta siitä, kun ensimmäinen Lucy Maud Montgomeryn Anna-kirja ilmestyi. Sadassa vuodessa aika ei ole himmentänyt kirjojen lumoa - tyttöjen elämää on seurattu sukupolvesta toiseen.
- Montgomery osasi tarttua asioihin, jotka ovat yleispäteviä. Kirjoissa oli myös huumoria, joka ei ollut tavallista tuon ajan opettavaisissa tyttökirjoissa, kertoo dosentti Sisko Ylimartimo Lapin yliopistosta.
Tyttö on aina katseen kohde
Ajattomuudesta oiva esimerkki on se, kuinka Anna sekä muut tytöt pohtivat ulkonäköään ja kauneuttaan. Anna tuskailee paksun punaisen tukkansa, pisamiensa ja suoran nenänsä kanssa. Emiliaa harmittaa korkea ja kupera otsa.
- Kirjoissa tulee hyvin esille se, miten tyttö tai nainen on aina jonkin katseen kohde. Kun kirjailijan urasta haaveileva Emilia näyttää kirjoittamiaan runoja entiselle opettajalleen, mies teilaa runot, mutta kehuu samaan hengenvetoon Emilian kaunista pukeutumista, Ylimartimo kertoo.
Annan ja Emilian ulkoinen kauneus ei ole täydellistä, vaan kauneus on sisäistä ja persoonallista.
- Montgomery itse oli keskimääräistä pidempi, samoin ovat hänen sankarittarensakin: pitkiä ja laihoja. Tämä ei lainkaan vastannut 1800-luvun lopun kauneusihannetta, johon kuului somaa pyöreyttä, ruusuposkia ja suppusuita. Neitoiässä tyttöjen kulmikas laihuus muuttuu viehättäväksi solakkuudeksi, Ylimartimo kertoo.
Hymyilevä kirjailija kylpee kyynelissä
Ylimartimo on tutkinut tuoreessa teoksessaan Anna ja muut ystävämme ( Minerva 2008) L. M. Montgomeryn elämää ja sen heijastumista kirjailijan tuotantoon. Kirjailijaahan kritisoitiin siitä, että hän olisi siirtänyt tosielämän tapahtumia ja ihmisiä suoraan teoksiinsa.
- Joskus hän kiisti kritiikin toteamalla, ettei olisi silloin luottanut mielikuvitukseensa. Samalla hän puhui itsensä pussiin. Kun perehdyin kirjailijan elämään muun muassa lukemalla hänen päiväkirjojaan, huomasin, että hänen kirjoissaan ja elämässään oli monia yhtymäkohtia. Esimerkiksi runotyttö Emilian tarina kertoo paljon hänen omasta tiestään kirjailijaksi, Ylimartimo kertoo.
Papin rouvana elänyt Montgomery oli hyvin perillä aikansa virtauksista. Ulkoisesti hän oli aktiivinen ja osallistui mielellään yhteisiin asioihin. Päiväkirjoissa avautuu kuitenkin toisenlainen persoona. Hän tiivisti ristiriidan kirjoittamalla: siinä missä muut näkevät seurallisen ihmisen, sisäisesti hän kylpee kyynelissä.
Sankarittaret avioituvat rakkaudesta
Montgomeryn kirjoissa sankarittaret avioituvat rakkaudesta. Kyse ei ole silkasta romantiikasta, vaan tyttöjen rakkausavioliitot heijastelevat sitä, mitä kirjailija ei itse saanut.
Päälle kolmikymppisenä Montgomery solmi avioliiton, joka perustui järkeen ja asemaan. Hän katsoi, ettei hän opettajana voinut avioitua rakastamansa miehen kanssa, koska tämä oli maanviljelijä. Hän valitsi miehen, joka takasi aseman säilymisen.
Järkiliitosta huolimatta rakkaus kuitenkin jäi. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin hän muisteli kaiholla päiväkirjoissaan tätä todellista rakkauttaan.
