Aaveita ja aavistuksia

TS/Katri Sipiläinen
TS/Katri Sipiläinen

• Boris Hurtta: Vuoden pimein päivä. Yön ja hämärän tarinoita. Turbator 2007. • Harri Erkki: Pitkä jauntti. Kertomuksia 1967-2007. Turbator 2007. • Harry Etelä: Kauhujen salakammio. Kauhunovellit 1937-1940. Turbator 2007. • Jukka Sarjala: Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. SKS 2007.

Aina kun kirjallisuuden eteen pitää panna etuliite, herää kysymys: onko se kirjallisuutta ensinkään. Miksi pitää olla kauhu-, fantasia- ja tieteiskirjallisuutta? Eikö se voisi olla vain kirjallisuutta, joka voi käsitellä sitä, tätä ja tuota? Kertooko nyt genre vai kirjailija?

Kauhu ja scifi ovat kummallinen aviopari. Ne kulkevat aina yhdessä ja erillään. Kauhu kumpuaa jostain syvältä ja kaukaa, menneisyydestä ja vieteistä. Se pukee seksin ja kuoleman hirviöiksi ja nostaa ruumiin hengen ja järjen edelle.

Scifi kertoo tulevaisuudesta ja ajatuksista. Se pukee tieteen tekniikan metallivaippaan ja uskoo ajatuksiin, jotka pakenevat kehon vaivoja. Jos kauhu on id, scifi on ego. Kauhu värisee ikihämärässä, scifi ajattelee - ja siis on - tiedon valossa tulevaa suunnitellen.

Maakunnallisen roskan tukija

Kartesiolainen jako kauhun kehoon ja scifin aatoksiin voi olla vamma. Se estää tekemästä synteesiä. Entä jos kirjoittaisi niin, että sekä kauhun ruma ruumis ja ajatteleva Iso Jättipää ( Kolmas kivi auringosta - sarjasta) ovatkin yhtä. Siitähän voisi vaikka syntyä melkein oikeaa kirjallisuutta.

Turbator-kustantamon linjaan tämä ei sovi, koska se on maakunnallisen roskan ja pulpin tukija.

Turbator on erikoistunut turkulaiseen kauhu- ja tieteisnovellistiikkaa, joka tosin pohjimmiltaan on sitä samaa amerikkalaista pulpia, genre-vetoista lehtikerrontaa, joita tehdään pienestä rahasta hengenpitimiksi tai suuresta rakkaudesta vaikka ilmaiseksi pöytälaatikkoon. Yleisö on valmiiksi ehdollistettu, mutta silti näitä juttuja kirjoitetaan ja luetaan palavasta intohimosta.

Realismia ja satiiria

Boris Hurtan fantasianovellit liikkuvat lähellä arkitodellisuutta ja realismin tyylilajia. Ne on punottu taitavasti ja jopa sivistyneesti. Koska hahmoina seikkailevat mukana H. Rider Haggard ja Sax Rohmer, lukija tietää olevansa luku- ja keräilyhimon valtaamaan harrastajan taitavassa otteessa. Bibliofiili turisee silloinkin kun tosimaailma iskee.

Hurtan kokoelman esittelee Harri Erkki eli Harri Kumpulainen , jonka kokoelman esipuhuu Hurtta. Turkulaiset parakirjallisuuden partisaanit ovat kamuja.

Lehtikertomusten aikakaudella aloittanut Erkki kirjoittaa jutustelevaa scifiä, jossa voi nähdä edeltävän fundeerauksen jäljet - tekijän toimittajan työstä nyt puhumattakaan. Tupakkitauolla on taas tullut mieleen jotain, josta syntyy novelli tuossa tuokiossa. Satiirinen tyyli tuo mieleen pakinat, alatyyli äijien saunaillat. Vaikuttavimpia ovat alkoholismikuvaukset, joiden yhteydet scifiin ovat kehyksistä kiinni.

Aimo Viherluodon kotikutoisuutta

Erikoisin tapaus on amerikkalaista pulpia julkaisseen Seikkailujen maailma - lukemiston sivuilla aloittaneen Harry Etelän kokoelma. Mies kauhuelokuvamaisten väristysnovellien takana oli Aimo Viherluoto , säveltäjäveljensä Pentin rakastettujen iskelmien sanoittaja. Kun Puhelinlangat laulaa -sanoittaja kirjoittaa asioista, jotka liikkuvat yössä lakkaamattoman ukonilman tehosteissa ja tuottavat aina "selittämättömiä" ja "sanomattomia" kauhun tunteita, vaikutelma on melkein huvittava.

Viherluoto kirjoitti silloin kun arkivalon tuolle puolen vievä lehtikirjallisuuden laji oli uusi ja kauhuelokuvatkin jokseenkin kiellettyjä. Enteitä, aavistuksia ja värinöitä arkitodellisuudelle vieraisiin psykopatologisiin piirteisiin (kannibalismi, rakkaus ruumiiseen) sekoittava tyyli oli Edgar Allan Poen perintöä, mutta tarinoissa on oma kotikutoinen tuntumansa: "Radio oli auki, jokin asema lähetti Armstrongin swing-levyjä. Se oli Fredistä hyvin mieluista, sillä hänen heikkoutensa oli neekeri-swing."

Herkän mielen romanttisia värähtelyjä ei voi välttää: "Kaunis Lilian lojui riutuneena, norsunluunkalpein, liikkumattomin kasvoin vuoteessaan…" Eikä tahatonta huumoria: "Hän tunsi omituisesti jäykistyvänsä huomatessaan tytön pelottavan kalpeuden ja himmeän katseen."

Juuret lehtityössä

Jukka Sarjan tutkimus suomalaisen kauhuromantiikan varhaisvaiheista kertoo, mitä kammottavuudet ja pahuuden varjot merkitsivät silloin, kun goottikertomusta vasta tuotiin Suomeen. Pioneereja olivat Zachris Topelius , Axel Gabriel Ingelius ja Fredrick Berndtson . He punoivat juoniaan jonkin hirvittävän salaisuuden ympärille ja yrittivät herättää lukijoissa tuntemattomuuden, epämääräisyyden ja hämäryyden (obscurity) pelkoa. Näistä asioista englantilaisfilosofi Edmund Burke puhui 1757 ilmestyneessä, subliimin eli ylevän teoreettiset perusteet takoneessa tutkimuksessaan. Topelius hankki kannuksensa Helsingfors Tidningar -lehdessä. Berndtson oli Morgonbladetin ja myöhemmin Finlands Allmänna Tidning -lehden päätoimittaja. Ylikylän tilalla Hirvensalossa järkiperäisen goottiromaaninsa Harmaan linnan (1851) kirjoittanut Ingelius vastasi Åbo Tidningarin toimittamisesta ja kynäili moniin lehtiin arvosteluja, artikkeleita ja novelleja yli 20 vuoden ajan.

Pulp-asenne ja ammattilaisuus ovat selvästi vanhempaa perua kuin itse laji, joka on 1900-luvun keksintö. Lukijoita heti eikä huomenna miellyttävän kevytkirjallisuuden juuret ovat lehtityössä, nopeassa ja mutkat oikovassa kynä-actionissa.

Kauhu ja myöhemmin scifi saattavat olla vakavissaan paljastaessaan tulevaisuuden uhkia (scifi) tai aateliston ylivallan mielettömyyden (vanhat väristystarinat), mutta silti ne ovat vain käyttökirjallisuutta intohimoisilta ammattilaisilta yhtä intohimoisille tekstiahmateille. Kuten Seinfeld sanoisi: "Ei siinä mitään pahaa ole."

KARI SALMINEN