Kirja-arvostelut

Turun metafysiikkaa

Mediaa käsittämässä. Toim. Seija Ridell, Pasi Väliaho & Tanja Siivonen. Vastapaino 2007. 264 s.

Epäilyjä on esitetty, mutta harvemmin kukaan humanisti itse tunnustaa, ettei tutkijantyössään oikeasti tutki yhtään mitään.

Turun yliopiston mediatutkijat ovat poikkeus. Oppiaineen yhteinen kirjoituskokoelma Mediaa käsittämässä toteaa jo kättelyssä, ettei se pohdi tiedonvälityksen tilaa vaan "välien tilaa".

Niinpä tarkastelun kohde on "jonkinlainen medium" eikä minkäänlainen konkreettinen kuva, sana tai mediateknologia. Tämän "kanavoitumisen tai prosessoituminen" selventävä esimerkki löytyy antiikin filosofiasta.

Aristoteleelle näkeminen edellyttää silmään vaikuttavan näkymättömän väliaineen nimeltä "diafanes", Seija Ridell ja Pasi Väliaho kirjoittavat esipuheessaan. Se on siis jotakin, joka antaa ihmisille kyvyn nähdä, mutta samalla määrittää tapaa, jolla maailma tulee aistituksi.

Mediatutkijalle diafanes sisältää mediatutkimuksen "ontologisia perusteet", kuten sen, millä tavoin eri "mediumit" tekevät aistimisen ja ymmärtämisen mahdolliseksi. Historioitsijalle diafanes on tyypillinen metafysiikan harharetki, joka perustui tietämättömyyteen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tulemisen tapahtuminen

Tietosanakirjassa metafysiikka on asioiden perimmäisen olemuksen tulkintaa, joka jää fysiikan ulkopuolelle. Käytännössä se tarkoittaa puuttuvan tiedon paikkaamista sepittämällä.

Aristoteles ei tuntenut valon poikittaista, sähkömagneettista aaltoliikettä, joka aiheuttaa silmässä näköaistimuksen. Niinpä hän satuili diafanesin, metafysiikalle tyypillisen väliaineen tai liikkumattoman liikuttajan.

Tunnetuin metafysiikan väliaine on "eetteri", ominaisuuksiltaan poikkeuksellinen aineentapainen substanssi, joka täyttää avaruuden ja aineen tyhjät tilat. Toiseksi tunnetuin lienee "elämänvoima", jonka mediatutkimuksen professori Jukka Sihvonen mainitsee omassa artikkelissaan.

Elämänvoiman selkein määritelmä löytyy Nobel-kirjailija Henri Bergsonilta. Bergson ihaili Darwinin evoluutioteoriaa, mutta hänestä lajien kehitykseen ulkoa päin vaikuttava luonnonvalinta kuulosti keinotekoiselta. Tilalle hän ehdotti sisäistä kosmista lakia.

Bergsonin malli ei juuri eroa Goethen sata vuotta aiemmin nimeämästä "alkuvoimasta", jonka myötävaikutuksella elävät organismit syntyvät ja muuntuvat.

Se on juuri sellainen päähänpisto, jota romantiikan filosofi piti luonnon ideaalin manifestoitumisena ihmismielessä. Sen sijaan valistuksen empirismiä ja Newtonin mekaniikkaa pidettiin pinnallisina, sillä ne perustuivat välineelliseen tietoon, eivät luonnon omiin prosesseihin.

Sihvonen ei valitettavasti selvitä elämänvoiman romanttista taustaa, vaan tyytyy käyttämään sitä psykoanalyyttisesta elokuvatutkimuksesta tutun "halun" synonyyminä.

Halun alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa eikä Freudin viettiteoriassa, vaan jälleen kerran saksalaisessa romantiikassa. Psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojèven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa samaa kuin eetos ajan kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviämiskamppailua.

Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin herran ja orjan paradoksi, kirjailija Thomas Hardyn tragediat sekä professorin mediaoppi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin "tuleminen", "sysäävä voima", "liike" tai "tapahtuminen".

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Toinen tärkeä juonne on elämänfilosofinen pessimismi. Sen seurauksena herra ja orja eivät koskaan saa kaipaamansa tunnustusta, Hardyn kivenhakkaaja tuhoutuu eikä Sihvosen hahmotteleman mediakuluttajan halu voi vapautua kapitalistisen tuotantokoneiston kytköksestä.

Oikaisun paikka

Elämänfilosofian lähtökohta on Sihvosen mainitsema SpinozanEtiikka (1675), jossa ulos suuntautuva viha ja sisään kääntyvä omatunto ovat kaksi elämää tuhoavaa voimaa.

Lakipisteensä se silti saavutti vasta kun romantikot pettyivät liberaalin ajattelun lupauksiin vapaudesta, ja elämästä itsestään tuli Schopenhauerin kärsimystä aiheuttava voima.

Tyypillinen elämänfilosofian nykyversio on tieteiselokuva Matrix (1999), jossa tietokoneet ovat vaivuttaneet koko ihmiskunnan harhauniin, ja käyttävät sitä bioenergian lähteenä.

Eokuvan kirjaviisaat tekijät ovat nimenneet lähteikseen neljä ranskalaista nykyfilosofia: Gilles Deleuze ja Felix Guattari , joista professori Sihvonen kirjoittaa otsikolla Halu, Michel Foucault , josta Pasi Väliaho kirjoittaa otsikolla Biovalta sekä Guy Debord , josta Tommi Römpötti kirjoittaa otsikolla Spektaakkeli .

Niinpä markkinataloudessa elävä ihminen on "halun" näkökulmasta puutteen ja tyydytyksen täyttymättömään kiertoon opetettu askeettinen alamainen. "Biovallan" näkökulmasta hän on kuin unenkaltaiseen tilaan vajonnut punkki modernien medioiden keinotekoisessa laboratoriossa. Ja inhimillistä elämää ohjaavan spektaakkelin armoilla hänet on eristetty sosiaalisista suhteita ja erotettu muusta kuin kuvien keinotodellisuudesta.

Filosofian muuttaminen elokuvaviihteeksi vaatii tietysti tiettyä kritiikittömyyttä, jopa vääristelyä, mutta nykyään samat metodit kelpaavat myös akateemiselle tutkimukselle. Siksi kolme tarkennusta on tarpeen.

Ensinnäkin Sihvosen "halu" on sepite, joka peittää ihmistä koskevan tietämättömyyden samalla vaikuttavien voimien metafysiikalla, jolla eetteri ja elämänvoima peittivät fysiikkaa ja biologiaa koskevan tietämättömyyden.

Toiseksi Foucault ei esitellyt biopolitiikan käsitettä tuomitakseen yksilön alistamisen vaan kiitelläkseen väestötutkimuksen kehitystä. Uusi termi oli hänestä välttämätön sen jälkeen, kun valtiovallan laillinen oikeutus ei liittynyt niinkään kuolemalla uhkaamiseen vaan elämän haltuunottoon erilaisten terveyttä ja yleistä järjestystä edistävien hankkeiden nimissä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kolmanneksi on helppo ymmärtää miksi elämäänsä tyytymätön Debord piti mediamarkkinoita silmänlumeena, mutta mahdoton edes kuvitella, millainen olisi se aito olemassaolo, jonka "spektaakkeli" väärentää. Ainakaan Debord ei sitä itse tiennyt, vaan hän tyytyi ylistämään vallankumouksellista tulevaisuutta kaikesta mitä kapitalistinen nykyisyys ei ollut - välitön, ehjä, kokonainen, yhteinen, historiallinen, todellinen.

Se on taivaan autuudesta saarnaavan papin puhetta, josta puuttuu perusteltu tieto ja kantava kritiikki.

Kuten näköjään myös mediatutkimuksesta. Arvostelma rajoittuu tylysti tekijöiden puutteisiin, mutta suoraan sanoen on hyvin vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa kirjasta, joka käyttää Aristoteleen tietämättömyyttä mediatieteen metaforana.

PUTTE WILHELMSSON

Luitko jo nämä?