Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä. Suom. Markku Mannila. Otava 2007. 142 s.
Kun kirjailija kasaa saman henkilön niskaan ennakkoluulon toisensa jälkeen, ihmiskuvan kerroksellisuus jää harhakuvaksi, sillä yhdessäkään osatekijässä ei enempää syvyyttä kuin toisessa.
Paremmin runoilijana ja toimittajana tunnetun Mårten Westön esikoisnovellien kokoelma Eräänlaista lämpöä alkaa Albert Camus 'n ja Bohumil Hrabalin tutusta tilanteesta: nimetön kertoja keventää sydäntään tuntemattomalle vastaantulijalle.
Mustassa komediassa eri sukupuolia koskevat odotukset kumotaan useampaankin kertaan, sekä kodin arjessa, työelämässä että sängyssä. Tällainen on tuttua julkisuudestakin.
Tunnen monta miestä sekä naista, jotka eivät paheksu Ralf Sundia ja Susanna Sievistä siksi, että nämä ovat pudonneet perinteisistä miehen ja naisen rooleistaan, vaan siksi, etteivät ylipäänsä pidä parisuhdemarmatusta tai seksillä rehentelyä kovin fiksuna käytöksenä.
Ehkä Sundin ja Sievisen imago-ongelma johtuu siitä, että heille tavoiteltava minä on näytelty rooli, jota on aina palattava korjaamaan? Tämä ainakin on eräs Westön teemoista.
Minä minusta
Avausnovellin mieskertoja suhtautuu sentimentaalisesti itseensä ja omiin lapsiinsa, ja ivallisesti tavoittamattomiin, nuoriin naisiin: "Oikeistopoliitikkojen karikatyyrejä."
Sinisilmäiseksi ja uhrautuvaksi itsensä kuvittelevan ihmisen kauna on esitetty oivasti, mutta tuloksena on silti vain marttyyrin karikatyyri.
Toisen novellin naiskertojan kuulija on poliisi, joten itsesäälin määrä pysyy vakiona.
Nyt Westö kuvaa ihmistä, joka hukuttaa epätyydyttävän itseyden kokemuksen jatkuvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen kulttuuriseurapiireissä, ja hukkaa vastuun teoistaan tunteeseen, että on vain henkisesti tempautunut johonkin mukaan.
Sitten kuuluisa miesystävä hylkää, ja lukijalle kerrotaan hyvin samanlaisia asioita, joilla "kriisiin" joutuneet selittävät itseään iltapäivälehdissä tai TV2:n Punaisessa langassa .
Ero on lähinnä siinä, että novelliin sisältyvät myös kirjailijan valinnat, kuten sanataiteellinen muoto ja dramaattinen rakenne. Niistä lukija voi tehdä muitakin kuin vain kertojan antamia johtopäätöksiä.
Vankka aloitus
Tästä Westön aihepiiri toki avartuu.
Välillä vaihdetaan jopa yhteiskuntaluokkaa, mutta päihdeongelmaisista murtomiehistä palataan nopeasti kulturelliin ilmapiiriin.
Viimeisessä novellissa sepitetään jo ranskalaistyyppinen lemmentarina, jonka konstikas muoto pikakelaa tulevaisuuteen - ja jossa lavasteisiin tietysti kuuluu munakas salaatilla, tuplaespresso, suolaisia oliiveja ja punaviiniä.
Samalla valitettavasti katoaa myös Westön pureva sarkasmi. Novellihenkilöidensä tavoin hän tuntuu omaksuvan kulisseihin kuuluvan roolin, mikä tällä kertaa tarkoittaa hieman teennäistä filosofointia sattumasta ja sen sellaisesta. Silti aloitus prosaistina on vankka.
PUTTE WILHELMSSON
