Roberto Bolaño: Chileläinen yösoitto. Suom. K. Männistö. Diagonaali 2007. 112 s.
Todella harvoin joudun nostamaan kädet ylös ja antautumaan romaanin edessä. Mutta Roberto Bolañon Chileläinen yösoitto on todella hämmentävä. Mistä oikein on kysymys? Ja vielä omituisempaa: miksi teos tuntuu käsittämättömyydestään huolimatta todella hyvältä ja taitavasti kirjoitetulta, jopa ehyeltä?
Kenties ongelman ydin on siinä, etten tunne tarpeeksi Chilen poliittista lähihistoriaa tai maan kirjallista kulttuuria. Tiedän, että vasemmistolainen presidentti Salvador Allende murhattiin vuonna 1973 vallankaappauksessa, jossa valtaan tuli oikeistolainen Augusto Pinochet. Pinochet luovutti vallan vuonna 1989 demokraattisesti valitulle presidentille. Faktojen tarkistaminen ei juurikaan auta, koska romaani ei käy läpi oikeistolaisen sotilasjuntan toimia vaan lähinnä diktatuurin vaikutusta ihmisiin. Toisaalta kirja kertoo ensisijaisesti yhden miehen rakkaudesta kirjallisuuteen. Tiivistetysti voisi sanoa Bolañon kuvaavan chileläisen sivistyneistön suhdetta väkivaltaiseen sotilasdiktatuuriin.
Chileläinen yösoitto ilmestyi espanjaksi vuonna 2000. Se on ensimmäinen Bolañolta suomennettu teos. Sen kertoja ja päähenkilö on Sebastián Urrutia Lacroix, katolinen pappi, runoilija ja kirjallisuuskriitikko. Hän kertoo tarinaa kuolinvuoteellaan, muistellen elämäänsä nuoruudesta vanhuuteen. Assosiaation varassa eri aikatasoilla hyppivä kerronta tuo mieleen jopa Marcel Proustin kerronnalliset keinot. Menneestä jää mieleen satunnaisia välähdyksiä, jotka eivät muodosta yhtenäistä tarinaa. Elämä tiivistyy joihinkin symbolisiin kuviin, jotka toistuvat koskaan avautumatta täydellisesti.
Surrealistista politiikkaa
Roberto Bolaño (1953-2003) on espanjalaisen kielialueen arvostetuimpia kirjailijoita. Hän kirjoitti kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana koko tuotantonsa, 15 teosta proosaa, lyriikkaa ja esseitä. Hänet vangittiin sotilasjuntan aikana mitättömästä syystä. Vapauduttuaan Bolaño pakeni Meksikon ja Pariisin kautta Barcelonaan, missä hän asui kuolemaansa asti. Häntä pidetään kulttikirjailijana, jonka teokset eivät niinkään jatka etelä-amerikkalaista kirjallista perinnettä vaan vievät sitä uuteen suuntaan. Borgesia hän kuitenkin piti esikuvanaan.
Ihaileva hämmennys, jota tunnen Bolañoa lukiessani, johtaa torjunnan sijaan toistoon: selailen kirjaa uudestaan ja uudestaan. Tunnen Sebastian Lacroix'n läheiseksi, vaikka hän onkin oudon muuttumaton ja jopa epämiellyttävä henkilö. Pappi nimittäin väistää vastuutaan oikeiston vallan hiljaisena hyväksyjänä. Hän ei taistele valtaapitäviä vastaan vaan jopa opettaa marxismin perusteita juntalle. Lacroix osallistuu kirjallisiin iltamiin, joita emännöi kirjailija María Canales. Huhun mukaan Marían mies kiduttaa kellarissa vankeja. Bolaño esittää Lacroix'n alistuneena ja surumielisenä hahmona, joka kaipaa kirjallisten piirien hyväksyntää. Hänen elämänsä hienoin hetki on kohtaaminen Nerudan kanssa. Oikeistodiktatuurin vaivihkainen tukeminen koituu hänen osakseen, hän ei valitse sitä.
Suomentaja K. Männistö onnistuu loistavasti käännöksessään. Suomennoksen kieli on sujuvaa, monivivahteista ja runollista. Bolañon viehätys perustuu juuri kieleen. Hän luo surkuhupaisistakin hetkistä kauniita visuaalisia kuvia lukijan mieleen. Muistikuva Euroopan kirkkojen yllä kaartelevista koulutetuista haukoista, joiden tehtävä on tapaa puluja, toistuu väkivaltaisena metaforana. Lacroix kuuluu Opus Deihin, mutta hänen uskonsa tuntuu ohuelta ja pintapuoliselta. Hänen ankara keskustelukumppaninsa "ikääntynyt nuorukainen" kertoo jo nimellään eri aikatasojen päällekkäisyydestä muistelijan mielessä. Lukiessani tunnen, kuinka alitajuntani viihtyy, vaikka älyni ei pysty yhdistämään Bolañon kuvista kokonaisuutta.
Kaikkineen paras vertailukohta lukukokemukselle on Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja . Oma elämä näyttäytyy kuolinvuoteelta sekä Lacroix'lle että Turgenevin Tšulkaturinille turhien ja mitättömien tapahtumien sarjana, jossa he itse ovat sivuhenkilöitä. Tärkeäksi koetut hetket eivät nekään lopulta avaudu tai johda johonkin konkreettiseen. Elämästä jää jäljelle irrallisia episodeja, keskustelun pätkiä ja satunnaisia mielikuvia.
PÄIVI MÄKIRINTA
