Ben Jonson: Alkemisti, suomennos Kari Tuomi. Turun kaupunginteatteri, ohjaus ja sovitus Fiikka Forsman, lavastus Erkki Saarainen, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, valosuunnittelu Jukka Kyllönen, musiikki ja äänisuunnittelu Ismo Laakso. Suomenkielinen kantaesitys 28.3.
Ben Jonson kuuluu William Shakespearen ja Christopher Marlowen ohella brittirenessanssin tunnetuimpiin näytelmäkirjailijoihin.
Siinä missä Shakespearen näytelmät seisovat draamakirjallisuuden merkkipaaluina, Marlowen ja Jonsonin tekstit ovat hautautuneet teatterihistorian tenttikirjoihin.
Jonsonin näytelmien toimivuudesta kertoo jotain jo se, että hänen kuuluisin näytelmänsä The Alchemist saa suomenkielisen kantaesityksensä vasta nyt, neljäsataa vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Alkemisti -näytelmän kiinnostavin piirre on sen puhdasoppinen rakenne. Viisinäytöksinen komedia tottelee tyylipuhtaasti klassisen draaman kolmiyhteyttä eli ajan, paikan ja toiminnan ykseyttä. Esimerkillinen rakenne ei kuitenkaan pelasta tekstiä, sillä komediaksi Alkemisti on kaikkea muuta kuin hauska.
Yhden vuorokauden sisään sijoittuvat tapahtumat pyörivät kolmen huijarin ympärillä. Matkoilla olevan isäntänsä talon ominut Otsa (Taisto Oksanen) sekä hänen kumppaninsa Luihio (Ville Sandqvist) pukeutuvat valeasuihin ja nyhtävät rahaa pahaa-aavistamattomilta lontoolaisilta. Kaksikon apuna häärii ilotyttö Dolly (Henriikka Salo), joka viimeistelee huijaukset kauneudellaan.
Kari Tuomen käännöstä kelpaa kuunnella, varsinkin kun Tuomi on kehittänyt runsaasti herkullisia sanaleikkejä. Esimerkiksi röyhkeäluonteisen Otsan alkuperäinen nimi on Face.
Oikotie onneen
Alkemistissa huijataan tasa-arvoisesti kaikkia. Porvareita, aatelistoa, papistoa ja rahvasta yhdistää yksi piirre: kaikki haluavat rikastua mahdollisimman helpolla. Keljukolmikko iskee tähän suoneen ja myy uhreilleen oikotietä onneen.
Myyntiartikkelit vaihtelevat. Ritarille myydään alkemistien viisasten kiveä, kun taas puritaanipapeille kaupataan väärennettyä rahaa. Eikä huijareissa ole tippaakaan Robin Hoodia, sillä köyhältä uhrilta lähtee jopa vaatteet päältä.
Valepukujen avulla toteutettavista huijauksista ei kuitenkaan jaksa innostua, sillä Alkemisti ei herää missään vaiheessa eloon. Esitys keikkuu pahasti epätasapainossa karikatyyristen hahmojen ja runsaan tekstimassan välillä. Tämä näkyy epärytmisenä näyttelemisenä, repliikkien syömisenä ja kummallisina painotuksina. Katsoja ei vaan saa otetta hahmoista eikä heidän puheestaan.
Fiikka Forsmanin ohjaus jää niin löysäksi, että tylsistyvä katsoja ajautuu inhottavaan tilanteeseen: hauskaa vitsiä joutuu odottamaan niin pitkään, että sitä tyytyy nauramaan jopa jalkovälin kouraisulle. Itseään pampulla vahingossa lyövä poliisi ei sitten enää naurata.
Siinä, missä ohjaus kompuroi postmoderniin itseironiaan, esityksen visuaalinen ilme onnistuu ammentamaan samasta lähteestä. Jaana Kurttilan suunnittelema puvustus on sekoitus klassisia muotoja ja yllätyksellisiä kuoseja. Puvuissa on käytetty materiaaleina muun muassa räikeitä mattokankaita. Perinteisen näyttämökuvan taustakangas merinäkymineen osuu kliseisyydessään nappiin.
Sama sekamelska jatkuu toimivasti myös äänimaisemassa. Queen-bändin biisejä ja barokkipimputusta sekoitteleva Ismo Laakso tuottaa näyttämön nurkassa myös ääniefektit. Ne jäävät irrallisiksi, mutta onneksi Queenin musan viljeleminen miellyttää korvaa. Heijasteleepa jopa puvustus hauskasti bändin albumin Innuendon kannen ja videoiden visuaalista ilmettä.
Metsään mennään
Kaupunginteatterin näyttelijäkaarti kärsii ennätyksellisestä epätasaisuudesta. Varsinkin huijarit liukastuvat raikuen metsään. Taisto Oksasen yleensä vahvasta lavakarismasta ei ole tietoakaan, ja Ville Sandqvist rakentaa Luihiostaan luonnottoman luonteettoman. Pieleen painottava Henriikka Salo onnistuu sentään joten kuten, vaikka hänen monologinsa uskonnosta jää aivan liian sekavaksi.
Huijattavista kohoaa muutama kehujen arvoinen suoritus. Juha-Pekka Mikkolan näyttelemä peluri yrittää juksata konnia ja pukeutuu hilpeäksi kepeillä köpötteleväksi espanjalaiseksi. Myös Outi Conditin ja Stefan Karlssonin landepaukku-sisarukset olisivat ansainneet enemmän lava-aikaa.
Vaatteensakin menettävää kirjuria näyttelevällä Petri Rajalalla on käsissään todella epäkiitollinen hahmo, sillä tämän fetisistin kohtaukset maistuvat epämiellyttäviltä. Ari Piispan Sir Mammonassa olisi sen sijaan ollut mahdollisuuksia vaikka millaiseen revittelyyn, mutta Piispa vetelee hahmonsa mutkat yksioikoisen suoriksi. Viimeisessä näytöksessä sisääntulonsa tekevää isäntä Armopäätä näyttelevä Tapio Kouki on liituraitaansa myöten kuin väärässä näytelmässä.
Alkemistin näyttämölle tuomiselle on vaikea löytää kunnollista perustetta. Pelkkä näytelmän ikä kun ei riitä, sillä pitäisihän ammattilaisten tietää, etteivät kaikki tekstit muutu vanhetessaan klassikoiksi. Rajallisten resurssien kanssa kamppailevan teatterin mittava taloudellinen harha-askel teatterihistorian sivupolulle harmittaa.
Helposti aivokuoresta haihtuvan esityksen kiinnostavuus tiivistyi yleisöstä ensi-illassa kuuluneeseen kommenttiin. Kun viidennessä näytöksessä Sir Mammona replikoi "onko tämä unta?", tylsistynyt naiskatsoja vastasi siihen toiveikkaasti puoliääneen "on".
TONI LEHTINEN
