Anna Kortelainen - Hannu Mäkelä: Pöytä kahdelle - ikkunan ääreltä. Tammi 2007. 104 s.
Taidehistorioitsija Anna Kortelainen on valinnut taideteokset, kirjailija Hannu Mäkelä kirjoittanut teoksista lyhyet omakohtaiset tulkinnat. Lopputuloksena on teos Pöytä kahdelle - ikkunan ääreltä .
Kirjan kokee yllättävän intiiminä. Ehkä siksi, että kyseessä on aviopari. Mäkelän teksteissä omakohtaiseen kokemiseen liittyy usein Kortelaisen läsnäolo. On hiukan kuin päiväkirjaa lukisi, kurkistaisi kahden ihmisen elämään ja heidän salaisiin ajatuksiinsa.
Tietysti lähtökohta jo sinänsä on intiimi. Kortelainen on valinnut kirjaan nimenomaan omia suosikkiteoksiaan ja laittanut valinnoillaan itsensä likoon. Esipuheessa hän vielä erikseen korostaa taidekokemusten subjektiivisuutta, sitä "ettei tarvitse miettiä mitään minän ulkopuolisia normeja ja mittareita".
Kirjan esipuhe on osittain jopa kiihkeä taidepoliittinen kannanotto. Kovasanaista huutia saa muun muassa taidekauppaan kuuluva laskelmointi, joka muuttaa taiteen yksinomaan kauppatavaraksi.
Ymmärrystä Kortelaiselta ei liioin saa kaanonajattelu. "Kansallisten kaanonien toistaminen kuorona on täysin turhaa, jos ihmisellä ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta teoksiin eikä hän ole ikinä edes tutustunut niihin". Tai vielä jyrkemmin: "Mieluummin siis omien lempiteosten jakamista kuin kaanonia, ikinä".
Kortelainen korostaa vapautta nauttia taiteesta ihmisen omista lähtökohdista katsoen, jos kohta perinteen tunteminen ja katsomisen taito vaativat myös opettelua.
Mäkelä heittäytyy teksteissään teosten synnyttämien tunnelmien vietäväksi. Joskus teos liittyy Mäkelän tekstissä johonkin henkilökohtaiseen tai pariskunnan yhteiseen muistoon, joskus teksti on vapaamuotoinen teoksen synnyttämä assosiaatioketju.
Hetkittäin tekstit tavoittelevat proosarunon kaltaista muotoa. "Ihmisen aika on kuvitelmain aikaa, hänen ikänsä on unien mittainen", Mäkelä kirjoittaa Helene Schjerfbeckin maalauksen Ovi innoittamana.
Sinänsä mielenkiintoisesta kirjasta olisi kenties tullut vielä kiinnostavampi, jos Kortelaisen lyhyet, teosten valintoja selvittävät kuvatekstit olisivat perusteellisemmat. Reilusti vaikkapa saman mittaiset kuin Mäkelän tekstit.
Olisi saattanut syntyä hedelmällinen vuoropuhelu, joka nyt välähtää paikoin kuin vahingossa esiin kirjoittajien tulkitessa teosta eri tavoin, kuten tapahtuu muun muassa Elin Danielson-Gambogin Päättynyt aamiainen -maalauksen kohdalla.
KIMMO RANTANEN
