Yksittäistapauksesta universaalille tasolle

TS/Sakari Viika / Kansallisooppera<br />Punaisen viivan Topin roolin laulaa baritoni Jorma Hynninen ja Riikan sopraano Päivi Nisula.
TS/Sakari Viika / Kansallisooppera
Punaisen viivan Topin roolin laulaa baritoni Jorma Hynninen ja Riikan sopraano Päivi Nisula.

Aulis Sallisen Punainen viiva (libretto säveltäjän Ilmari Kiannon romaanin pohjalta) Suomen Kansallisoopperassa 24.3. Musiikin johto Mikko Franck, ohjaus Pekka Milonoff, lavastus Eeva Ijäs, puvut Erika Turunen, valaistus Juha Westman, koreografia Ari Numminen. Rooleissa mm. Jorma Hynninen, Päivi Nisula, Jorma Silvasti, Ilkka Vihavainen, Aki Alamikkotervo, Tuomas Tuloisela, Anna-Lisa Jakobsson, Tuomo Nisula, Sanni Vilmi, Olivia Ainali ja Rea Mauranen.

Oopperataide voi parhaimmillaan olla päivänpolttavan ajankohtaista, niin ulkoisten kuin sisällöllisten elementtiensäkin puolesta. Hyvästä esimerkistä käy Kansallisoopperan uusi produktio Aulis Sallisen karvahattuklassikosta Punainen viiva , joka nousi parrasvaloihin juuri maamme ensimmäisten eduskuntavaalien satavuotispäivän aattona. Produktion ensi-iltahan oli viikko sitten perjantaina.

Sallisen teosta - myös libretto on säveltäjän käsialaa Ilmari Kiannon romaanin mukaan - leimaa voimakkaasti sosiaalinen eetos, jopa paatos, joka sekin on nyt yhtä ajankohtainen kuin teoksen syntyaikana, puhuttiinpa sitten Kiannon sanojen tai Sallisen säveltämisen ajoista.

Punainen viiva tuntuu peräänkuuluttavan ennen kaikkea sosiaalista omatuntoa, ymmärrystä oikeudelle elää ihmisarvoista elämää, jota vuosisatojen vieriessä on tavoiteltu ja mitattu kovin monenlaisin keinoin.

Omana aikanamme keinot ovat ainakin pinnallisin puolin muuttuneet kovin siisteiksi ja hienostuneiksi, mutta lopputulos ei silti ole kategorisesti toisenlainen kuin ennen - yhdellä on yltäkyllin ja hän haluaa yhä lisää, toisella ei juuri mitään ja senkin hän on menettämäisillään.

Miksi ihminen haluaa rohmuta vielä yhden miljoonan kymmenen edellisen jatkoksi?

Poikkeuksellisen komea valinta

Punainen viiva on siis poikkeuksellisen komea valinta juuri tänä keväänä oopperan ohjelmistoon. Erittäin olennaista on, että toteutus on sangen onnistunut kaikilta osin.

Näyttämöllepano oli varmakätisesti ja onnistuneesti tyylitelty. Tapa, jolla kurjaliston arjen realistista kuvausta oli murrettu absurdeilla ja anakronistisilla elementeillä, oli minulle kovasti mieleen. Esimerkiksi Simana Arhippainista oli tehty modernin oloinen bisneskonsultti tavanomaisen laukkuryssän sijasta.

Tämänkaltaiset ratkaisut ovat omiaan kohottamaan tarinan, etenkin sen eettisen sisällön, triviaalista yksittäistapauksesta universaalimmalle tasolle. Myös tanssijoiden käyttö toimi tehokkaana vieraannutuselementtinä rikkoen liiallista realismivaikutelmaa.

Alkuperäistekstin kirjoittajan, Ilmari Kiannon realismi ei sinänsä ole millään tyydyttävällä tavalla toteutettavissa oopperalavalla, etenkään jos ajatellaan oman aikamme uskottavuusvaatimuksia. Idea modernista veristisestä oopperataiteesta tuntuu ainakin tällä haavaa mahdottomalta - lähinnä näkisin, että siltä pohjalta kouraisevinkin tragedia muuttuu kammottavalla tavalla tahattomaksi komiikaksi.

Mahtavaa intensiteettiä

Myös musiikillinen puoli on nautittavaa kuultavaa. Mikko Franck johti musiikin mahtavalla intensiteetillä ja orkesteri soitti oikein komeasti. Franck toden totta valoi draamaa teoksen jokaiseen tahtiin eikä epäröinyt käyttää koneistosta irtoavia ääritehoja aina tilaisuuden niin vaatiessa.

Punaisessa viivassa on suomalaiseksi oopperaksi poikkeuksellisen iso ja musiikillisesti komea tehtävä kuorolle. Toisessa näytöksessä kuoro laulaa nerokkaasti törmäytettyjä musiikillisia elementtejä, kansallismieltä hehkuvaa, mehevää koraalisatsia ja sen lomaan katkerasti kalskahtelevia työväenmarssisävelmiä.

Kuoroa ei ollut jaettu kahdeksi erilliseksi kokoonpanoksi vaan sama suurkuoro lauloi molemmat osuudet. Ratkaisu oli mielestäni myös näyttämödramaturgisesti osuva - kuoron esittämässä kansanjoukossa vaikuttavat molemmat katsantokannat, mutta silti se on jakamaton, eheä ja yksi - vaikkakin katkeruuden siemenet puhkesivat kymmenkunta vuotta myöhemmin sisällissodaksi.

Kansallisoopperan kuoro lauloi suurenmoisesti.

Loistava solistikunta

Solistimiehityksen osalta Punainen viiva oli suorastaan loistava. Parempaa pääparia kuin Jorma Hynninen ja Päivi Nisula on perin vaikea kuvitella, siinä määrin suvereenia kumpaisenkin osaaminen niin laulu- kuin näyttämötaiteen alalla on.

Puntarpään osa on kuin tehty Jorma Silvastille, ei kovin korkea mutta psykologisesti vaativa ja jäntevää laulullista karakterisointikykyä edellyttävä. Ilkka Vihavaisella on kaunis ja hienostuneesti soiva ääni, mutta Simana Arhippainin bassorooliin se kuulostaa pahan kerran liian korkealta. Ettei hän vain olisi baritoni?

Kaikissa rooleissa kuultiin ensiluokkaisia oopperataiteilijoita - ynnä paria näyttelijää -, ja aikuisten ammattilaisten suorituksia täydensivät lapsiesiintyjien hallitut ja sielua kouraisevat esitykset.

MATTI LEHTONEN