Kirja-arvostelut

Sanataiteen byrokraatti

TS/Ville Palonen/Tammi<br />Ovatko Paul Austerin kirjat vain sokeripillereitä, joissa on kitkerä kuorrutus?
TS/Ville Palonen/Tammi
Ovatko Paul Austerin kirjat vain sokeripillereitä, joissa on kitkerä kuorrutus?

Arvostettu amerikkalainen romaanikirjailija, joka taas kertoo elämän sattumanvaraisuudesta, alkaa vähitellen kuulostaa aika samalta kuin kotimainen julkkis, joka lehtihaastattelussa kertoo isyyden kasvattaneen vastuuseen.

Kumpikin käyttäytyy kuin olisi ratkaissut suuren arvoituksen, vaikka he hokevat itsestäänselvyyksiä.

Paul Austerin puolustukseksi voidaan ehkä sanoa, ettei hän kuvittelekaan välittävänsä uutista vaan raportoivansa sieluntilaa. Elämää ei voi ennakoida yhtä helposti kuin romaanin juonta, hän arvelee, eivätkä sen merkitykset ole aina yhtä kirkkaita, mutta tästä tiedosta huolimatta toiveiden ja todellisuuden ristiriita tulee meille aina yhtä suurena yllätyksenä, jota seuraa pettymys ja ahdistus.

Sokeripilleri

Oraakkeliyössä Auster käyttää tämän ahdistuksen tarkasteluun lukuisia vanhan goottilaisen kauhuviihteen koeteltuja keinoja, kuten löydettyä käsikirjoitusta, tyhjiä muistikirjan sivuja ja kummituksia.

Kummitukset ovat enimmäkseen muistoja, kuten romaanin kertojan omistamassa Varsovan puhelinluettelossa vuodelta 1938, joka käytännössä sisältää hänen teurastettujen juutalaisten sukulaistensa nimet. Toisinaan kyse on unohdetuista tai kokonaan kuvitelluista ihmiskohtaloista. Jälleen kerran Auster vertaa suurkaupunkia ja kirjallisuutta toisiinsa eräänlaisina mielikuvituksen olomuotoina, joiden kokonaisuus pakenee yksittäisen ihmisen käsityskyvyn ulottumattomiin.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Oikeastaan siis myös romaanin merkitys on samanlainen harha kuin elämän merkityksellisyys, sillä juonen mahdollisten tulkintojen ja henkilöhahmojen identiteettien määrä on ainakin periaatteessa rajaton.

Juuri tässä mielessä Austerin kirjoja voisikin kuvata sokeripillereiksi, joissa on kitkerä kuorrutus. Ensin tulee hapan maku: elämän tarkoituksenmukaisuus ja taiteen tarjoama lohtu ovat molemmat illuusioita. Sitten äitelyys: tästäkin huolimatta juuri taide voi tarjota meille sopivat ja arvokkaat lavasteet, joiden myötä vähäpätöisin arjen tuskittelu tuntuu kuin suuren tragedian kohtaamiselta.

Teoreettinen synteesi

Austerin kiusallinen teennäisyys saa yleensä kaksi toisiinsa liittyvää muotoa.

Ensinnäkin romaanihenkilöt - ja toisinaan kirjailija itse - tekevät tikusta asiaa ja tyhjästä melodraamaa. Puhuttelevin esimerkki löytynee Austerin toistaiseksi suomentamattomasta muistelmasta nimeltä Hand to Mouth (1997): "Olin epätoivoinen mies, selkä seinää vasten", Auster kirjoittaa, "ja jos en keksisi jotakin nopeasti, teloituskomppania täyttäisi ruumiini luodeilla."

Auster ei tarkoita, että hän makaa meksikolaisessa vankityrmässä viiksenkärkiään hypistelevän arkkivihollisensa armoilla. Hän tarkoittaa, että pari laskua oli maksamatta, joten kirjoittamisen sijaan piti taas etsiä jotain väliaikaista palkkatyötä.

Toiseksi taiteilija on Austerille aina eräänlainen sijaiskärsijä, jonka tuotantoa herkeämättä tutkimalla romaanin henkilöhahmo tai sen lukija voi ratkaista salaisuuden.

Kymmenen vuotta sitten suomennetun Leviatanin mukaan salaisuus on se, että "yleispätevää totuutta ei ole", ja että "totuus voi olla aivan toisenlainen" kuin me kuvittelimme, eikä Oraakkeliyöllä ole näihin jymyuutisiin mitään lisättävää.

Edeltäjiensä tavoin Oraakkeliyö ylläpitää mielikuvaa Austerista melkoisen harmittomana esteetikkona ja mystikkona, jonka juonirakenteiden puhdasta symmetrisyyttä voisi pitää enemmän neuroosin muotona kuin luovuuden lajina.

Romaanina siinä on myös jotain hengettömän byrokraattista, ikään kuin se ei heijastaisi niinkään Josef K:n kohtalon mielettömyyttä Austerin suuresti ihailemassa Oikeusjutussa , vaan saman Kafkan romaanin kuulustelijoiden tarvetta pakottaa se muodollisesti eheään, joko lain kirjaimen tai jonkin taiteenteoreettisen synteesin sanelemaan asuun.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

PUTTE WILHELMSSON

• Paul Auster: Oraakkeliyö . Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2006. 265 s.

Luitko jo nämä?