Casino Royale , virallisen laskuopin mukaan 21. James Bond -elokuva, on Iso-Britannian salaisen palvelun kuuluisimmalle asiamiehelle monella tapaa uusi alku.
Filmi esittelee uuden 007-näyttelijän Daniel Craigin, ja se perustuu Ian Flemingin vuonna 1953 ilmestyneeseen ensimmäiseen Bond-kirjaan, jossa agentin persoona ja ajatusmaailma oli vasta muotoutumassa.
Sävy on aiempaa realistisempi, mikä kuuluu puheissakin: hieman ennen kuin Casino Royale lopussa ampaisee viimeisille kierroksilleen, rakastunut Bond jopa harkitsee eroavansa salaisesta palveluksesta pelastaakseen sielustaan sen, mitä siitä kaiken tappamisen jälkeen vielä on jäljellä.
Vastaavasti Casino Royalen voi nähdä tuottajiensa Barbara Broccolin ja Michael G. Wilsonin yrityksenä pelastaa yhä jättimäisemmiksi paisuneista James Bond -filmeistä niiden ydin ennen kuin vakiintuneen rakenteen, helppojen vitsien, moneen suuntaan levinneiden toimintakohtausten ja mielikuvituksellisten apuvälineiden viime vuosina yhä hälyttävämmäksi käynyt kriittinen massa vahingoittaa sarjaa pysyvästi.
He ovat tarttuneet Bondiin samoin periaattein kuin mitä Batman Begins (2005) tai Superman Returns (2006) tekivät omille sankareilleen. Lähtökohtana ovat ne hetket, jotka muovaavat vasta tappolupansa saaneesta idealistisesta ja omapäisestä agentista kylmäverisen, vainuaan seuraavan kyynikon.
Tuttua Bond-filmien kaavaa ravistelevassa ratkaisussa on kyse selvästä uhkapelistä, mutta se kannattaa.
Takaa-ajokin syventää hahmoa
Uuden elokuvan yhtenä etuna on, ettei Flemingin tekstiä ole sellaisenaan filmattu koskaan aiemmin. Vuoden 1954 varhainen televisiosovitus kuvasi Bondin ronskina amerikkalaisagenttina, kun taas Charles K. Feldmanin tuottama vuoden 1967 versio oli kieli poskessa tehty tilkkutäkkimäinen parodia.
Yli puoli vuosisataa sitten keskellä kylmää sotaa kirjoitettu Casino Royale ei tosin ole mikään helppo teos kuvattavaksi. Sen juoni ei juuri sisällä toimintakohtauksia, ja ison osan 165-sivuisesta romaanista vie Bondin ja hänen vastustajansa Le Chiffren välinen ratkaiseva korttipeli.
Käsikirjoittajat Neal Purvis, Robert Wade ja Paul Haggis ovat ratkaisseet ongelmat ihailtavan yksinkertaisesti lisäämällä tapahtumiin pitkän johdannon. Sen kautta he ovat saaneet mukaan sekä Bondin persoonaa syventävää vuoropuhelua että täysipainoista toimintaa. Alun juonikuvio myös sitoo Bondin ja Le Chiffren kohtalot tiukemmin yhteen ja tuo tapahtumat uskottavasti nykyaikaan.
Uusi ote näkyy eritoten vauhtikohtauksissa, jotka kuvaavat samalla Bondin persoonaa ja taitojen kehittymistä. Jo alkutekstejä edeltävä prologi esittelee agentin likaisen työn kaksi äärilaitaa: siistin vaimennetulla aseella suoritetun tapon ja paljain nyrkein vessassa tehdyn rujon murhan, jossa vastustaja ei kaikesta hakkaamisesta, kuristamisesta ja hukuttamisesta huolimatta ota kuollakseen.
Linja jatkuu rakennustyömaalle sijoittuvassa ensiluokkaisessa takaa-ajossa, jossa Bond joutuu jahtaamaan parkour-taituri Sébastien Foucanin esittämää pikkurikollista: kun Foucan selviää eteen tulevista esteistä ketteryydellä, vielä hiomaton Bond joutuu käyttämään raakaa voimaa pysyäkseen tämän perässä. Jakso on filmin näyttävin ja jopa hieman varjostaa myöhempiä toimintakohtauksia.
Inhimillinen mittakaava
Ohjaaja Martin Campbell osoitti jo 007 ja kultainen silmä (1995)
-elokuvalla pystyvänsä sovittamaan yhteen Bondin monikymmenvuotisen historian ja ajan hengen. Silloin kylmä sota oli juuri päättynyt. Nyt Bondissakin etsitään uusia keinoja tyrehdyttää kansainvälinen terrorismi.
Mittakaava on silti inhimillisen kokoinen, ja Bondin ratkaisuja määrittävät yhtä paljon hänen omat tunteensa kuin esimiehiltä saadut ohjeet. Ylenpalttinen vitsailu on korvattu tarkkaan valituilla kevennyksillä, joilla isketään silmää Bondin ja filmien maneerit tarkkaan tunteville faneille.
Campbellin ainoana ongelmana on viimeinen, Venetsiassa tapahtuva osio, joka on Bondin persoonan muotoutumisen kannalta keskeinen, mutta joka elokuvassa tuntuu yhtä pitkitetyltä kuin kirjassakin. Bondia oli vaikea kuvitella rakastuneeksi Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -seikkailussa (1969), eikä tunne välity kunnolla Casino Royalessakaan .
Muilta osin Bondin ja Eva Greenin näyttelemän Vesper Lyndin yhteiset kohtaukset ovat sopivan piikikkäitä ja kitkeriä, ja Judi Denchin vahvasti esittämä salaisen palvelun esimies M on edelleen ainoa taho, joka saa vapaasti haukkua Bondin pataluhaksi.
Uudeksi Bondiksi valittu Daniel Craig on tuottajilta kaukaa viisas veto, yhtä aikaa uhkaava ja haavoittuva. Ajoittain kylmistä silmistään pilkottaa psykopaatin kovuus, mutta smokissa Craig huokuu karheaa karismaa.
Vaikka Bond määritellään tarinassa aiempaa tarkemmin, monia piirteitä jätetään viisaasti auki: tappajan, hurmurin ja itsepintaisen roistojen jahtaajan rooli ei edelleenkään ole yksinkertainen yhdistelmä. Craigin esittämänä Bond on kuitenkin entistä johdonmukaisempi, maanläheisempi, synkempi ja huomattavasti kiinnostavampi - ja lähempänä Flemingin alkuperäisia ajatuksia.
TANELI TOPELIUS
• Casino Royale . Ohjaaja Martin Campbell. (Kinopalatsi 1 & 2, Julia 1)
