Lapsihirviö
Amerikkalaisen kirjailijan ja journalistin Lionel Shriverin romaani Poikani Kevin on kertomus pojasta, joka 15-vuotiaana tappaa toistakymmentä koulukaveriaan, ja pojan äidistä, joka käy läpi syyllisyydentunteita, joita pojan teko aiheuttaa.
Jos romaania tarkastelee amerikkalaisesta näkökulmasta, se kuvaa vallitsevaa todellisuutta. Romaania voi lukea kuitenkin myös toisella tavoin. Pohdintana siitä, missä määrin vanhemmat ovat ylipäätään vastuussa lastensa teoista.
Poikani Kevin on rakennettu kirjeromaanin muotoon. Eve kirjoittaa Kevinin isälle Franklinille. Kirjeissä Eva käy läpi omaa elämäänsä sekä parisuhteen siihen tuomia muutoksia.
Eva oli menestyvä liikenainen, kunnes hän puolisonsa Franklinin kanssa päättää hankkia lapsen. Äitiys on Evalle kova pala. Hän tuntee huonommuutta jo siitä, ettei osaa nauttia raskaudesta niin kuin hän olettaa, että siitä kuuluisi nauttia.
Kirjeissä Eva tunnustaa, ettei koskaan pitänyt pojastaan. Väitteellä Shriver rikkoo vallitsevaa normistoa. Vanhempien kuuluu pitää lapsistaa, rakastaa heitä olivat he millaisia tahansa.
Lukija kuitenkin oppii ymmärtämään Evaa. Kevinistä piirtyy romaanissa patologinen kuva. Hän on huippuälykäs, mutta täysin empatiakyvytön sosiopaatti. Kevin kuvataan ihmishirviönä, joka kykenee suunnitelmalliseen pahaan vailla minkäänlaisia omantunnontuskia.
Eva äitinä vaistoaa asian jo vauvaikäisen Kevinin käyttäytymisestä. Isän mielestä pojat ovat poikia ja Eva vainoharhainen.
Tarinan edetessä lukija joutuu pohtimaan, missä määrin Evan suhtautuminen ruokkii Kevinin poikkeavaa käytöstä. Vai ruokkiiko ollenkaan? Olisiko Kevinistä tullut, mikä hänestä tuli, kenen tahansa äidin kasvattamana?
Miksi nuori, jolla on kaikkea, ei ole tyytyväinen elämäänsä? Vai siinäkö juuri on ongelman ydin. Kun on kaikkea, ei ole mitään mitä tavoitella tai mihin pyrkiä. Kevin suhtautuu arkielämään ylimielisesti. Hän huokuu välinpitämättömyyttä ja täydellistä kyllästymistä.
Muoti-ilmiö
Kysymyksiä riittää paljon, mutta Shriver ei kerro vastauksia. Ei kerro, koska niitä ei ole.
Kirjassa pohditaan muun muassa missä määrin kouluampumiset ovat muoti-ilmiö. Kun yksi teini ampuu ja pääsee otsikoihin, toineen ampuu myös ja enemmän, jotta pääsee isompiin otsikoihin.
Yhteiskunnassa, jossa yksilön merkitys korostuu, jokainen haluaa olla joku ja ansaita oman viisitoista minuuttia kuuluisuutta. Hinnalla millä hyvänsä.
Shriverin kirjasta tekee mielenkiintoisen poikkeava näkökulma. Kirjailija kuvaa murhaajan äidin tuntoja ja kärsimystä, ei surmattujen lasten omaisten tuskaa.
On Eva välillisesti syyllinen tai tyystin syytön, hän joka tapauksessa kärsii syyllisyydestä. Hän kaipaa poikansa tavoin itselleen rangaistusta, jolla sovittaa omalta osaltaan tapahtuneen.
Ympäröivä yhteiskunta pitää myös huolta syyllistämisestä. Ihmiset alkavat automaattisesti arvailla mikä äidissä on vikana, kun poika on mikä on.
Eva vetäytyy kuoreensa ja päätyy puolustuskannalle jo ulkopuolisen paineenkin johdosta. Samalla hän tosissaan mielessään pohtii, olisiko voinut tehdä jotain toisin.
Äidinrakkauden puutteesta Eva ei voi syyttää, sillä hän ja Franklin saavat myös tyttären, josta tulee Evan silmäterä. Ja kirjan lopussa äidinrakkaus vie lopulta voiton kaikesta muusta. Se kantaa jopa yli Kevinin hirviömäisten tekojen.
Tarinan päätteeksi Shriver tuhlaa ruutia kammottavan murhatapauksen yksityiskohtaiseen kuvaamisee, ja Kevinin tekemä teurastus nousee kirjan huipennukseksi turhaan.
Vaikka kohtaus tuo esiin Kevinin julmuuden, yksityiskohtien esiinnostamisesta syntyy vaikutelma, että Shriver ei ole malttanut jättää käyttämättä sokkiefektiä, kun sellainen on tarjolla.
Hän tulee toimineeksi samalla logiikalla kuin mistä syyttää kouluampujia. Shriver lisää tehoja saadakseen enemmän huomiota.
KIMMO RANTANEN
• Lionel Shriver: Poikani Kevin . Suomennos Sari Karhulahti. Avain 2006. 544 s.
