Kanta päästä -kolumni Yhdessä yössä
Teimme pari viikkoa sitten ruskaretken keskelle Eurooppaa, ja ennen paluuta vietimme pari päivää Dresdenissä, "Elben Firenzessä". Ohjelmassa oli toisaalta Giacomo Casanovan jalanjälkien metsästämistä, toisaalta L. Onervan taidehistoriallisten opintoretkien kartoitusta. 1700-luvulla kaupunki oli kuin saksilaisen hyvinvoinnin ja rokokoon paraatipuoli, 1900-luvun alussa taas kuin ajanmukaisen insinöörikoulutuksen ja perinnetietoisen kulttuurin välille solmittu porvarillinen avioliitto.
Dresden oli erikoinen kokemus. Monet näkymät olivat aivan kuten sata-kaksisataa vuotta sitten: hieman uhkaavan näköinen Zwingerin taidepalatsi, krokaanimainen Frauenkirche, kuvataideakatemia Brühlin rantakadulla. Mutta mikään näkemistämme monumenteista ei ole viittäkymmentä vuotta vanhempi.
Tuntui aivan epätodelliselta kiivetä Zwingerin Gemäldegalerie-museon portaita kohti vanhan taiteen kokoelmaa. Tuijotin portaita: syksyllä 1904 Onerva nousi joka päivä näitä portaita tutkimaan rokokoomestareitaan - eikä kuitenkaan noussut. Rakennus ei ole sama, vaikka siltä vaikuttaakin.
Helmikuun 13. ja 14. välisenä yönä 1945 brittien ja amerikkalaisten pommitukset tuhosivat Dresdenin koko keskustan ja hyvin pitkälle esikaupungitkin. Arviot kuolleista vaihtelevat, mutta ainakin 25 000 kaupunkilaista sai surmansa. Jälleenrakennustyö jatkuu edelleen: sodanjälkeisten vuosikymmenten erilaiset elementtitalosukupolvet ovat vallanneet Dresdenin kehyskaupunginosat, mutta sekä siellä että vanhassakaupungissa rakennuskanta on yksityiskohtia myöten rekonstruoitu. Zwinger on kopio, kuvataideakatemia on kopio, Frauenkirchen kopio on vastikään valmistunut.
Taideaarteet oli evakuoitu, joten ne ovat edelleen aitoja ja alkuperäisiä. Muita kävijät eivät museossa suostuisi katsomaankaan. Mutta entä rakennukset? Kun pysähtyy katsomaan ja silittämään kädellä ulkoseinää, tajuaa, että se on 1950-1960-lukujen rakennustyötä. Sitten katsoo ympärilleen. Vanhassakaupungissa on tuskin ollenkaan vanhoja puita. Käydessäni vuosia sitten Hiroshimassa muistan saman karmivan oivalluksen: ei missään vanhoja puita. Retkeilymajassa meluisia kämppäpirskeitä pitäviä amerikkalaisnuoria eivät nämä signaalit huolettaneet.
Kokonaisen kaupungin rekonstruoinnista voi olla monta mieltä: saako sotasyyllinen Saksa rakentaa uudelleen ja muistuttaa toista maailmansotaa edeltävistä kukoistuskausistaan? Pyrkiikö Dresden samalla unohtamaan myös traumaattisen DDR-vaiheensa? Entä mitä ajatella siitä, että yksi harvoja rekonstruoimatta jätettyjä monumentteja on vanha synagoga, jonka kaupunkilaiset polttivat vuonna 1938? Sen tilalle on viisi vuotta sitten noussut uusi synagoga, minimalistinen betonibunkkeri, jonka pienet ikkunaraot näyttävät puolustuslinnakkeen ampuma-aukoilta.
Mutta kun katson Johannstadtin kaupunginosassa kotikatunsa varrella koiraa ulkoiluttavaa hyvin vanhaa rouvaa, mietin, mitä hän mahtaa sielussaan kantaa ja muistella. Olisiko hänellä sittenkin oikeus muistaa, antaa rakennusten muistuttaa menneestä elämästä, niin epäaitoja kuin kopiot historiallisesti katsottuna ovatkin?
Anna Kortelainen
• Kirjoittaja on filosofian tohtori ja taiteen tutkija.
