Mainio turkulainen kirjakustantamo Sammakko perustettiin tasan kymmenen vuotta sitten, minkä jälkeen toimitusjohtaja Seppo Lahtisen allakkaa onkin selattu lähinnä taaksepäin.
Ainakin syntymäpäivää näyttävästi juhlivassa lehdessä Sammakon sanomatWilliam S. Burroughs on yhtä kuin kirjallisuuden nuorekas uudistushenki ja Jim Morrison on rock. Elävistä ihmisistä mainitaan Fidel Castro , jota Pentti Linkola luonnehtii voimakkaaksi ja uhrautuvaksi ihmiseksi sekä merkittäväksi johtajaksi.
Beat-liikeen ja hippien lisäksi koolla on siis myös proletariaatin diktatuurin perinneyhdistys, johon Linkolan lisäksi voidaan kai lukea Sammakon suomeksi julkaisemat amerikkalaiset poleemikot, Noam Chomsky ja William Blum.
Chomsky ei juuri esittelyjä kaipaa, sen sijaan Blumesta ei ollut kuullut kukaan, ennen kuin Osama bin Laden suositteli julkisuudessa erään hänen kirjansa lueskelua.
Suositus kertoo aika paljon muslimiterroristin arvostelukyvystä, sillä itse asiassa Blume kuuluu entisen Jugoslavian muslimeja teurastaneen Slobodan Milocevikin "kansainvälisen puolustuskomitean". Myös luottamus Blumen arvostelukykyyn voi hälvetä jo bin Ladenin siteeraaman kirjan ensimmäisessä luvussa. Siinä Blume selittää, miten Amerikan hallitus painostaa kansalaiset uskomaan valheisiin, ja käyttää esimerkkinä ajatusta marihuanan vaarallisuudesta.
Oikeasti mikä tahansa aine voi olla vaarallinen liikaa nautittuna, Blume selittää ilmeisen vakavissaan, kuten esimerkiksi "tavallinen juomavesi". Vertausta voisi ehkä pitää sikäli sattuvana, että vesijohtovedestä on ympäristösaasteiden seurauksena löydetty pieniä määriä mm. elohopeaa, joka marihuanan vaikuttavan aineen tavoin on hermostoa tuhoava ja kehoon varastoituva myrkky.
Muutoin Blume on sitä mieltä, että jos poliittisen eliitin painostus olisi vähäisempää, ihmiset eivät aidosti haluaisi markkinataloutta vaan nimenomaan sosialismia. Todisteeksi hän luettelee Kuoleman imperiumi -kirjassaan entiset eurooppalaiset kommunistivaltiot, joissa on vasemmistohallitus. Kovin hyvä todiste se ei kuitenkaan ole, sillä kirjan ilmestymisen jälkeen ne ovat käytännössä kaikki vaihtuneet vaaleissa oikeistohallituksiin.
Toisaalta mitään johdonmukaista tai tylsiin yksityiskohtiin paneutuvaa yhteiskuntakritiikkiä ei ehkä kannatakaan odottaa kustantamolta, jonka syksyn uutuuksiin kuuluu eräs rock-tähtivetoisen limusiinisosialismin avainteoksista, Mark Simpsonin elämäkertakirja Pyhä Morrissey .
Sammakon sanomissa suomentaja Antti Nylén antaa The Smithsien entisestä laulusolistista niin osuvan määritelmän, että sen täytyy olla tahaton: Morrisseyn kapina on "kohtuullisen totaalista".
Käytännössä tämä kohtuullinen totaalisuus näyttäisi tarkoittavan sitä, että Nylén ja joukko muita nuoruutensa kulutustottumuksiin jämähtäneitä keski-ikäisiä vastustaa "normaaliutta ja järjestystä" pääsylipun lunastaneille varatuilla alueilla, mutta Vip-kortilla pääsee toki myös kapinan takahuoneeseen.
Jarkko Lainetta ei muisteta ainoastaan kirjamessuilla, vaan runoilijan pitkään johtaman Kirjailijaliiton nimikkolehdessä.
Jukka Parkkisen kirjoitus sanoo harkitusti oikeat asiat, ja luopa hän myös heti aluksi tiivistetyn katsauksen suomalaisen säätykierron erikoisuuksiin viime vuosisadalla: kommunistien pojanpojasta ja sosiaalidemokraattien pojasta tuli kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas.
Ratkaisu oli mielenkiintoinen synnynnäiseltä ammattiyhdistysmieheltä, joka näki kirjailijaliiton tehtäväksi nimenomaan jäsenten taloudellisten etujen turvaamisen: "Olen tavannut monta köyhää kirjailijaa, mutta en yhtään köyhää kustantajaa." Siksi olikin valitettavaa, ettei puheenjohtajan viimeinen jatkokausi kaatunut mihinkään ulkopuoliselle ymmärrettävään asiaan vaan lillukanvarsiin.
Parkkinen arvioi Laineen muodolliseksi lähtölaukaukseksi Helsingin Sanomille annetun palautteen, jossa Laine pyysi uusimman kokoelmansa arvostelleelta Helena Sinervolta selvennystä eräisiin tämän konstikkaimpiin lauseisiin. Sen hän myös sai, mutta vahinko näytti jo tapahtuneen Nietzschen aforismia mukailevassa lausahduksessa, jossa Lai-ne arveli, että naisen luona vierailleessaan miehen kannattaa varata pyyhekumi mukaan.
Siihen palattiin Laineen eroa vaatineessa avoimessa kirjeessä, jonka allekirjoittajista Parkkisen mieleen on parhaiten jäänyt Leena Krohn . Krohnista oli mahdotonta, että ihminen joka käyttää naista ja pyyhekumia samassa lauseessa, voisi jatkaa liiton johtotehtävissä.
Aina kun joku pahoittaa jostain mielensä, joku toinen pitää tietysti jostakin erottaa, sillä kulttuurissa normaali keskustelu on aina poissuljettu vaihtoehto. Krohn tulkitsi Lainetta kuin imaami paavia, vaivojaan säästämättä väärin, mutta jätti sitten työnsä kesken, eikä tarjonnut viranomaisille mitään kattavampaa kiellettyjen sanojen luetteloa.
Historiankirjoihin jäi kuitenkin ainutkertainen tapaus, jossa kirjailijaliiton pätevä johto piti vaihtaa, koska kirjailija oli loukannut kriitikon kunniaa.
