"Olen Atopon, paikaton. Olen kaikkialla. Varjoluuttu varjomaasta (...)". Harri Nordellin Valkoisen kirjan päätösrunon säkeet kokoavat edeltävillä sivuilla kirjoitettua: atopon näyttäytyy ulottuvuutena, joka ei mahdu odotusten ja tavanomaisen ymmärryksen kaavoihin. Sen voisi mieltää moniaalle levittäytyväksi hengeksi, ajattelun energiaksi. Runojen tuuli on "tulihengitystä", merkki hengen voimasta ja sammumattomuudesta. Valkoisessa kirjassa tekstin reitti kulkee kohti sellaista, mitä emme suoraan havaitse, mutta joka vaikuttaa.
Lukijan polku on kivikkoinen mutta vaivan arvoinen. Kuuden vuoden välein ilmestyneet Huuto ja syntyvä puu (1994), Tomunhäikäisyvalo (2000) ja nyt painotuore Valkoinen kirja muodostavat sanallisen triptyykin, kun taas aikaisemmat kaksi kirjaa kuuluvat likeisemmin yhteen. Kirjallisuutta käsiteltäessä puhutaan yleensä trilogiasta, mutta kun painotukset ovat vahvasti runokuvallisia ja maailmankatsomuksellisia, kuvataiteeseen viittaava triptyykki luonnehtii kolmen kirjan sarjaa uljaammin. Intensiteetti kasvaa näkemyksen kirkkaudessa, tekstin kauneus sen särmikkyydessä.
Yhtäaikaisia läsnäoloja
Jos Huuto ja syntyvä puu syventyy hyvän ja pahan kohtaamiseen, Tomunhäikäisyvalo on sisäisen matkan lokikirja. Valkoinen kirja voisi merkitä hetken lepopaikkaa ja uutta alkua, valloitetun tilan asuttamista sekä sana-arkkitehtonisesti että sisällöllisesti. Yhdistäviä lankoja solmiutuu monesta kohdasta: avoimeksi jäävät säkeet, yksilönvapauden ja -vastuun aiheet, nimeämisen ansat, herkkätuntoinen, lähes tyly kieli. Sanojen tasolla etenkin kahdesta viimeisimmästä löytyy lukuisia sisarilmaisuja. Kun Tomunhäikäisyvalossa valkohäntäpeura pakenee omaa säikähdystään, Valkoisessa kirjassa puhutaan yhtä arasta ilmiöstä: valon impalasta. Graniitin tilalla on nyt moreeni, maaokran paikalla palanut siena; linnunmerensininen on saanut rinnalleen linnunkuorensinisen.
Maailmankuva on kaikissa kolmessa kokoelmassa kahtalainen. Tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen raja on hiuksenhieno - jos sitä onkaan; läsnäolot ovat Valkoisessakin kirjassa yhtäaikaisia: "Täällä, tuolla puolen sinua missä silkkiuikku painaa päänsä häikäisevään, / on hiljaisuudessa aina kaksi." Ylhäällä ja alhaalla, taivaassa ja maassa, tällä puolen ja tuolla puolen, valossa ja pimeydessä, sinä ja minä ovat vuorovaikutteisia pareja, joiden olemassaolo kytkeytyy toiseen.
Dualistinen maailma ei ole välttämättä halkaistu, mustavalkoinen kosmos, vaan käynnissä oleva prosessi, joka kurkottaa toista kohti. "Sinä" voi olla toinen ihminen, mutta myös Jumala tai ihmisen feminiininen tai maskuliininen puoli, jin tahi jang. Miksei peilikin, joka on kaukoidän kuvastossa tyhjän tai katoamisen symboli. Ihminen voi puhutella itseään tai huutaa kadonneen itsensä perään. Kaksinaisuuden voi lukea myös runojen kirjoittamisen käytänteenä: vaikeaselkoisimmillaan runot ovat melkeinpä turhauttavia sana-arvoituksia, mutta samalla lukijan on kiinnityttävä tekstiin ja kaivauduttava runon ytimeen.
Juuri dualismi mahdollistaa päätösrunosta aloittamisen. Alku ja loppu ovat toisiaan täydentävä tekstipari eivätkä toistensa vastakohtia. Avausruno vie maisemaan, jota hallitsee rannattomuuden elämys: "Kesäyö on sameankeltainen/Kivi matalassa vedessä / Nukut rikotussa linnunkuorivaatteessa / Sanaliekki äänettömyydessä". Vähin sanoin rakentuu pienoismaailma, jonka elementit ovat Nordellin runoille ominaisia. Luonnon tuskin havaittavat liikahdukset; kivi mykkyyden, kyvyttömyyden ja ikiaikaisuuden kuvana, vesi elämän lähteenä tai hukkumisen ja tuhoutumisen ilmentäjänä sekä "linnunkuorivaate": ohut ja mureneva, silti suojaava. Kun sanaliekki hulmahtaa, syttyy kommunikaation, yhteyden mahdollisuus. Samalla "paikaton" runojen minä sijoittaa itsensä kesäyön välitilaan: aurinko laskee vain hetkeksi, päivä tuskin päättyy. Mihin käytämme kaiken äärettömyyden, iänkaikkisuuden?
Mikään ei ole kaupan
Valkoisen kirjan runot osuvat. Ne taiteilevat veitsenterällä niin ilmaisullisessa monihahmotteisuudessa kuin valon ja pimeän, luovuttamisen ja toivon kamppailussa. Yhtään harkitsematonta merkkiä tai tavua ei kokoelmasta löydy; se on läpikotaisin tarkkaa ja herkkäkuuloista käsityötä. Myös lukijan on nähtävä vaivaa ja asetuttava alttiiksi sekä kielen filigraaneille että oman mielensä kipukohdille, sillä Nordellin runoissa mikään ei ole kaupan. Runojen lukeminen on kuoriutumista kerros kerrokselta yhä paljaammaksi.
Geologisten kausien jatkumo kivissä ja louhikoissa, ajan kerrostuminen ja käänteiset kokemukset pyöräyttävät maailman ylösalaisin: "(...) avaruus päälaellaan". "Hajoamisen Kristus on kulkenut tästä. Nyytissään taivaanrannan naulat. (...)". Varsinkin Tomunhäikäisyvalossa kristillisiä viittauksia oli useita; nyt niiden rinnalla kuuluu häivähdyksiä uususkonnoista ja aikaisemmista kokoelmista tuttuja shamanistisia kaikuja. Siekailemattomat siirtymät maailmankäsityksestä toiseen tarjoutuvat tutkimusvälineiksi, kahvoiksi tarttua maailmaan ja pudotella sinne koordinaatteja. Kronologinen aika juoksee suoraviivaisesti eteenpäin, mutta sisäistä aikaa jaksottavat toiset lait: "olen lingulidi". Nimet ja aikakaudet vaihtuvat, mutta ihminen on sama.
"Ole kutoja kielen langalla" kehottaa runojen puhuja. Sanoista ilmenee kielen kommunikatiivisuus, runoilijan tehtävä kielen kykyjen koettelijana. Sanoittumisen prosessi on ainutkertainen tapahtuma, uuden synty. Koska monimerkityksisyydet, aukkoiset säkeet ovat Nordellin runouden keskiössä, "kieli" voi merkitä anatomista kieltä, kirjoituksen ja puheen kieltä, soittimen kieltä tai kieltä runouden instrumenttina. Kieli on myös valtikka, jolla voi ruhjoa ja vahingoittaa. Kirjassa vilahtavien lintujen, vaikkapa silkkiuikun, kulorastaan tai vertauskuvallisen psyykenlinnun "puhe" on välitilamaista ääntelyä, koska ne lennähtävät sanansaattajina toisista todellisuuksista kuoleman tai muutoksen enteinä. "Muminan opaali" ei säteile vielä, se vasta hohtaa, koska sanat hakevat muotoaan.
Vaikka suhde kieleen on arvostava, se taipuu myös suhteellistamisen välineeksi. Sisältö versoo ulos kielen kehyksistä: "Runon verinen oka ei riitä / Mysteeri on ankara". Jossakin runossa ajetaan myrrysvankkureilla; suomalais-siperialaisessa perinteessä runoilija oli noita, jolta odotettiin taianomaisia näkijänkykyjä.
Mielteiden avaruus
Sana-arkkitehtuuri, tilalliset elämykset tekstin rakenteellisina elementteinä, ovat Valkoisessa kirjassa selväpiirteisimmin jäsennettävissä kuin kahdessa edellisessä teoksessa. Monet runoista näyttävät proosarunoilta: typografisesti ne asemoituvat suorasanaisten virkkeiden muotoon, aivan kuin kiinnittyisivät lujasti maan tasalle. Niiden yläpuolelle jää runsaasti tyhjää, valkoista paperia, mielteiden avaruutta, ehkä puhtautta.
Kokoelman seitsemästä osastosta kolme ensimmäistä on koottu näistä "pienoisproosarunon" näköisistä teksteistä; keskimmäinen, neljäs osasto on rakennettu parisäkeistä, jolloin ne "näyttävät" tavanomaisilta runoilta: tekstihahmoista muodostuu kuin pystyseinä tai ylitettävä aita. Loput kolme osastoa ovat yhdistelmiä muista. Neljännen osaston tunnelma enteilee varovaista sovinnollisuutta, runo puhuu "ylösnousemuksen simpukasta". Osastojen keskinäisestä asemoinnista viriää samantapainen rytmi kuin kirjan Pink Floyd -motosta kappaleesta Time .
Ajan kulku yllättää aina takaapäin. Aurinko, joka tuskin ehti mennä mailleen avausrunon kesäyössä noustakseen taas pian uudestaan, liukuu jälleen Pink Floyd -sitaatissa esiin. Tulkoon siis valkeus.
TAINA RATIA
• Harri Nordell: Valkoinen kirja . WSOY 2006. 55 s.
