Kirja-arvostelut

Pääosassa minä, dekkarikirjailija

TS/Marttiina Sairanen<br />Kirjailija Pirjo Hassinen (kesk.) vieraili Turun kirjamessuilla edellisen kirjansa Kuninkaanpuiston merkeissä vuonna 2004.
TS/Marttiina Sairanen
Kirjailija Pirjo Hassinen (kesk.) vieraili Turun kirjamessuilla edellisen kirjansa Kuninkaanpuiston merkeissä vuonna 2004.

Pirjo Hassisen Isänpäivä ei ole miellyttävä romaani. Hassista ei tosin ole koskaan voinut liittää miellyttämiseen pyrkivien kirjailijoiden joukkoon, joten tässä suhteessa uusi romaani ei tuota yllätystä. Miellyttävyys ei onneksi ole mielenkiintoisuuden synonyymi. Romaani saakin aikaan ristivetoisen lukukokemuksen. Siinä missä sen epämiellyttävyys alkaa tympiä, säilyy romaani mielenkiintoisena loppuun asti.

Minäkertojana toimi Olli Penger, jonka sanastossa taitaa toistua useimmin sana 'minä'. Kirjan luvutkin on nimetty tämän minän kautta tyyliin "Minä ja yöt", "Minä ja Juhani Tähtö", "Minä jne". Siitä romaanissa onkin yhtäältä kyse: Olli Pengeren minästä, minästä ja minästä. Ja kun miehen minä ei ole erityisen kiinnostava, niin hahmoon alkaa väsyä.

Kirja tavoittaa narsistisen mässäilyn, varsinaisen egopornon parhaimmillaan - jos ilmiössä nyt voi olla mitään parasta. Miehen kielenkäyttö, ajatusmaailma ja kokemukset kiertyvät oman minän ympärille niin totaalisesti, että lukiessa alkaa hermostua melkeinpä suuttumukseen asti. Minän kulttuurin kritiikkinä kirja puoltaa paikkansa erinomaisesti.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Olli Penger on keski-ikäinen eronnut mies, jolla on teini-ikäinen poika. Pengerellä on myös naissuhteita, joiden seksipuolta hän jaksaa kuvata käyttämällä itsestään "vaginan insinööri" tai "tissien tuntija"

-tyylisiä ilmaisuja. Penger ei ole kiinnostunut pojastaan Raulista, ex-vaimostaan Marjasta saati naisystävistään. Hänen elämänsä pyörii täysin itsen ympärillä.

Ei siis mikään miellyttävä mies. Mielenkiintoiseksi Pengeren tekee kuitenkin hänen ammattinsa. Hän on nimittäin supersuosittu dekkarikirjailija.

Toden kuvat

Isänpäivä liittyykin vanhaan lajiperheeseen, taiteilijaromaanien joukkoon. Romaani käsittelee niin itse kirjoittamista kuin kirjojen syntyä, kirjailijan suhdetta päähenkilöönsä, ammatin mukanaan tuomaa julkisuutta ja lukevan yleisön kohtaamista sekä kirjailijan ja kustannustoimittajan vuorovaikutuksellista kamppailua. Suosion mukanaan tuoma vaatimus kirjoittaa aina samalla tavalla on erityisen pohdinnan alla. Kirjailijan nykyisen ammattikuvan kannalta teos tarjoaa paljon ajateltavaa.

Se, että Olli Penger on nimenomaisesti dekkaristi, tuo tähän lajiperinteeseen uusia ulottuvuuksia. Mitään yhtäläisyysmerkkejä minäkeskeisyyden ja nimenomaisesti dekkareita kirjoittavien kirjailijoitten välille ei kuitenkaan romaanin perusteella kannata piirtää vaan pikemmin romaani antaa ymmärtää kaikenlaisten teosten kirjoittamisen vaativan totaalista itsekkyyttä ja elämistä itse luodun maailman sääntöjen ja ehtojen mukaisesti.

Mutta juuri tästä tuleekin Olli Pengeren elämän - ja sittemmin kirjoittamisen - ristiriita. Kirjoihinsa hän voi kuvitella erilaisia väkivallan ilmentymiä, murhia, raiskauksia, kidutusta ja vaikka mitä ilman, että hän olisi niitä koskaan todellisessa elämässään kokenut. Pengerelle hänen omien kirjojensa maailma on todellisempaa kuin todellisuus itse.

Siksi onkin erityisen rankkaa ja mullistavaa, että Penger joutuu kohtaamaan oikeaa väkivaltaa laiminlyödyn poikansa Raulin tekojen kautta. Huumehöyryissään poika potkii ohikulkijan kuoliaaksi.

Kuoleman kuvat

Isänpäivä kuljettaa rinnakkain Pengeren minäkerrontaa elämästään ja otteita hänen tekeillä olevastaan teoksesta. Näissä otteissa erilaiset henkilöhahmot kuolevat mitä raaimmilla ja groteskeimmilla tavoilla.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Pengeressä ja hänen teosotteissaan Hassinen tavoittaakin makaaberisti tämän hetken kulttuurin, jossa mässäillään murhalla ja väkivallalla ja etenkin niiden viihteellistämisellä. Penger itse on kirjailijana joutunut kuvitteellisen kuoleman riivaamaksi niin paljon, että oikea elämä ja kuolema ovat lipuneet ohi.

Väkivaltaviihteen ja dekkaribuumin kommentoijana Isänpäivä onkin vakuuttavimmillaan. Hätkähdyttävällä karskiudellaan ja raakuudellaan teos ei niinkään tuomitse dekkarikirjallisuutta vaan haluaa herättää keskustelua siitä, missä kulkee eettinen raja väkivaltaa kuvitteellistavien kertomusten ja toden välillä.

Se kysyy, voiko taiteen ja luomisen nimissä kuvitella mitä tahansa. Nähtävästi voi. Mutta Isänpäivä kysyykin, kuinka pitkälle kuvitelmissa voidaan mennä. Yksinkertaista vastausta tähän ei anna Hassisen teoskaan, mutta jo kysymyksen esittäminen on tärkeää.

KAISA KURIKKA

Pirjo Hassinen: Isänpäivä. 2006 Otava. 316 s. Pirjo Hassinen kertoo romaanistaan Turun kirjamessujen A-lavalla perjantaina 29.9. klo 15.20.