Putte Wilhelmsson
Uusimmassa romaanissaan OhranaJari Tervo kirjoittaa talvisesta metsästä seuraavasti: "Männyt seisoivat kuin vanhemman kamreerin kynät ja kuusten suupielet roikkuivat alaspäin." Lause on alkusointuineen rytmisesti kaunis, tunnelmaltaan eheä ja kuvastoltaankin oivaltava. Siinä suomalainen kirjailija jättää jälkensä maisemaan kuin mikä tahansa kiireetön luontokappale. Toisin on Englannissa, jossa maisemakuvaus on kuulemma siirtynyt kirjoista BBC:n luonto-ohjelmiin.
Books from Finland -lehden tuore numero tarjoaa ulkomaisille lukijoille useita näkökulmia kotimaisiin maisema-arvoihin, mukaan lukien Hannu Luntialan novellin urbaanista luontoharrastajasta, joka yrittää etsiä rivitalojen rajaamasta lähiömetsästä median sisällöntuottajien lupaamia elämyksiä (2/2006).
Vähemmän ironisen arvion esittää tutkija Robert McFarlane . Hän arvelee, ettei ainakaan brittikirjailijoiden nykypolvi tunne enää mitenkään erityisesti kuuluvansa siihen ympäristöön, jossa sattuu kulloinkin elämään.
Luonnon pysyvyyden tunne liittyy lähinnä historiaan, kuten Mount Everestin valloituksen 50-vuotisjuhlaan, josta vuorikiipeilyä harrastava McFarlane on itsekin kirjoittanut. Modernia on sen sijaan levoton, vieraantunut kaupunkilaisuus. Tässä mielessä brittikirjailijoilla ei varmasti olisikaan käyttöä Tervon romaanin kodikkaalle metsälle, jossa katse ja sielu lepää.
Tervon kirjoitustapaa voisi siis pitää jotenkin kansallisesti omaleimaisena, mutta onko se syy nostaa hänet esille koulujen kirjallisuusopetuksessa vain päinvastoin työntää syrjemmälle?
Parnassoon kirjoittava kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto ei anna kysymykseen selkeää vastausta, mutta lukion oppikirjoja arvioidessaan hän ei ainakaan tunnustaudu paikallisin kulttuuriperinteisiin nojaavien kirjakaanonien ystäväksi (4/2006).
Sana "kaanon" tarkoitti alun perin kirkollista säädöstä tai pyhimysluetteloa, mutta nykyisin se voi olla mikä tahansa lista, joka muodostaa alansa kriteerin. Koivisto on jotenkin vaivaantunut ajatuksesta, että tällainen lista voitaisiin laatia myös kirjallisuudesta ja esittää lapsille opetussuunnitelmaan sisältyvänä totuutena.
Kaanonin tavallinen seuraus on Koiviston mukaan se, että "muu kuin länsimaalainen kirjallisuus jätetään käsittelemättä". Itse olisin kuitenkin sitä mieltä, että länsimaalaisuuden ylettömän häpeilyn voi aivan hyvin säästää historiantunneille, joissa kerrotaan esimerkiksi siirtomaavallan rikoksista Belgian Kongossa, eikä kirjallisuuden oppitunneille, joissa pitäisi kertoa Joseph Conradin Kongoon sijoittuvasta mestariteoksesta Pimeyden sydän .
Muina tyypillisesti konservatiivisina kaanonien ominaisuuksina Koivisto mainitsee heteronormin ja taidekäsityksen virallisuuden. Yllätys onkin positiivinen, kun Koivisto huomaa miten lukion oppikirjoista ainakin Tammen Kivijalka mainitsee homoseksuaalisista kirjailijoista David Leavittin ja Hervé Guibertin sekä viihteentekijöistä Stephen Kingin ja Dean R. Koontzin .
Tosin käytännössä Kingin mainitseminen suomalaisessa kouluopetuksessa olisi perustelua vain siinä tapauksessa, että oppilaat muiden kulttuurien lisäksi tulevat myös muilta planeetoilta, eivätkä siksi ole hänen nimeään ennen kuulleet.
Sen sijaan Leavitt ja Guibert voidaan mainita, jos oppiaineena on homobongaus. Jos opetetaan kirjallisuutta, tuntikehyksiin sopisi paremmin jokin oikeasti omaperäinen kirjailija, kuten Jean Genet . Itse en ainakaan usko, että kenellekään heterokirjailijalle olisi tullut edes mieleen käyttää vaikkapa erektion metaforana tiilimuurin aukon läpi puhallettua tupakansavua.
Kahdesta asiasta Koiviston kanssa voi olla samaa mieltä. Ensinnäkin lukiolaiset eivät tarvitse kirjallisuuden rinnalle kirjallisuusteoriaa. "Strukturalismista" tai muusta sellaisesta puhuminen on vain oppikirjan tekijöiden yritys piiloutua jonkin objektiiviselta tieteeltä näyttävän verukkeen taakse. Toiseksi "naiskirjallisuuden" käsitteestä voisi kouluopetuksessa luopua, sillä nykyisin Tuomas Kyrön romaanista Liito ja Markku PääskysenVihan päivästä voi löytää jo enemmän perinteisen tyttökirjan ikuista kärsimistä ja muuta sentimentaalisuutta kuin Pirjo Hassisen tai Pirkko Saision koko tuotannosta yhteensä.
Muutoin Koivisto on kouluja ja kirjallisuudenopetusta pohtiessaan unohtanut vain kaksi asiaa, koulun ja kirjallisuuden. Opetusohjelma ei ole pelkkiä kulttuurisia asenteita ja arvoja eikä kirjallisuus ole niiden luettelo. Opetuksessa tulisi ottaa huomioon lapsen kypsyysaste ja ihmisen mahdollisuus kehittää itseään. Jos lapselle halutaan paras tietokone ja paras lätkämaila, miksei parasta kirjallisuutta?
Lopulta kysymys ei olekaan siitä, tuleeko kirjallisuus oppilaille tutummaksi jos oppikirjoissa mainitaan Pentti Saarikosken ohella myös Arno Kotro tai Joseph Conradin sijaan Stephen King, vaan siitä, onko meillä aikuisilla uskallusta tehdä valintoja ja ottaa kasvatusvastuu. Valintaa tehdessä ei kansallistakaan taidetta pidä vähätellä, sillä ylikansallinen viihde pitää kyllä itse huolen itsestään.
Ainakin minua on aina vähän hävettänyt, että ymmärrän jokaisen Conan O'Brianin vitsin, joka perustuu vanhaan amerikkalaiseen tv-sarjaan, mutta kun nyt jo edesmennyt enoni halusi puhella nuoren kirjallisuudenopiskelijan kanssa Pentti Haanpäästä , olin aika pihalla.
