Ooppera-arvostelut

Italialaisen oopperan loisto ja vaikeus

TS/Sakari Viika<br />Julma poliisipäällikkö Vitellio Scarpia (Juha Uusitalo) juonittelee mustasukkaisen Floria Toscan (Karita Mattila) kynsiinsä. Mattila debytoi Toscan roolissa Kansallisoopperassa perjantaina.
TS/Sakari Viika
Julma poliisipäällikkö Vitellio Scarpia (Juha Uusitalo) juonittelee mustasukkaisen Floria Toscan (Karita Mattila) kynsiinsä. Mattila debytoi Toscan roolissa Kansallisoopperassa perjantaina.

Italialainen-sanaa käytetään oopperalaulusta puhuttaessa mitä huolettomimmin, ja leväperäisen kielenkäytön takia asiasta lienee vallalla hyvinkin hataria ja monenkirjavia käsityksiä.

Yhdelle italialaisuus merkitsee tietynlaista laulutekniikkaa, toiselle äänenväriä ja sointia, kolmannelle erityistä fraseeraustaitoa. Jos tarkkoja ollaan, se on ihannetapauksessa näiden kaikkien yhdistelmä.

Arkkityyppisellä italialaisella laulajalla on tekniikka, joka pitää äänen solakkana ja fokusoituna äänialan kaikissa rekistereissä. Hänellä on väriltään sensuellin lämmin ja pehmeä mutta ytimekkäästi ja loistokkaasti soiva ääni. Lisäksi hänen fraseerauksensa on sulavaa ja musiikin ominaispiirteitä luontevasti korostavaa. Kaikki nämä osatekijät ovat laulamisessa ristiin nivottuja, toinen toistaan tukevia ja toisiinsa vaikuttavia.

Joskus kuulee sanottavan, että Suomessa ei ole koskaan ollut italialaisen äänityypin edustajia, mikä on melko hassua siitä syystä, että melkoinen osa kaikkein menestyksekkäimmistä laulajistamme pitää itseään nimenomaan italialaisina. Suomen oopperataiteen historiasta pitää nostaa esiin yksi esimerkki, jota italialaisempaa tuskin voi kuvitella - tenori Pekka Nuotio.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Italialaisista italialaisin

Tosca on omalla tahollaan ehkä historian italialaisin sopraanorooli.

    Paitsi että sen musiikilliset ja laululliset vaatimukset osuvat täydelleen yksiin edellä selittämäni ideaalin kanssa, myös roolin ensiluokkaiseen tulkitsemiseen vaadittava etelämaalainen temperamentti vielä korottaa kokonaisuuden toiseen potenssiin.

Suuri yleisö rakastaa ja tuntee läpikotaisin teoksen tarinan, sävelmät ja tunnelmat, mikä sekin osaltaan sähköistää esitystilanteen.

Vaikkei Tosca missään nimessä olekaan rankin sopraanolle kirjoitettu oopperarooli - esimerkiksi Turandot, Brünnhilde ja Elektra menevät omilla saroillaan rajusti sen ohi -, oma erityinen glooriansa siihen sisältyy.

Toscan roolin laulullinen ominaispiirre on huomattavan matalalle kirjoitetun satsin runsaus. Pääroolin stemma mataa monien taitteiden läpi sopraanon äänialueen matalalla ja keskialueella. Tätä taustaa vasten piirtyvät suorastaan räikeinä korkeat sävelet, joihin vaaditaan juurevuutta ja heittäytymistä etenkin toisessa näytöksessä. Korkea c on kajautettava viisi kertaa, mikä ei ole aivan vähän.

Korkeat karkeita

Ei siis ihme, että Karita Mattilan roolidebyytti Suomen Kansallisoopperan Toscassa oli erityisen hartaasti odotettu tapaus. Mattilahan on suomalaisille oopperataiteilija kansakunnan kaapin päällä, ja hänen tekemisiään syynätään aina suurennuslasilla, tapahtuivat ne sitten missä päin maailmaa hyvänsä.

Kun hän nyt debytoi yhdessä rakastetuimmista ja vaativimmista tehtävistä kotimaan kamaralla, innostus on ymmärrettävästi valtava.

Mattilan ammattilaisuudessa on aina paljon ihailtavaa. Hän on magneettinen lavapersoona, jonka säteily on omiaan juuri Toscan kaltaisessa verevässä, rakkauden ja mustasukkaisuuden hullaannuttamassa henkilöhahmossa.

Mitä laulamiseen tulee, olin kuitenkin enemmän pettynyt kuin vakuuttunut.

Illan Toscan äänessä oli kyllä matalalla viekottelevaa tummuutta ja samettisuutta, mutta korkeat sävelet, varsinkin ne c:t olivat karkeita ja pingottuneita, vailla pyöreyttä ja italialaista väriä.

Mattila vaikutti myös hermostuneelta, mitä tilanteen kiihkeän jännittyneisyyden takia tuskin sopii ihmetellä. Hermostus kuului esimerkiksi teoksen kuuluisimman numeron, ns. Toscan rukouksen levottomassa, kulmikkaassa fraseerauksessa ja alati katkeilevassa legato-linjassa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Roistoja ja sankareita

Kansallisooppera oli satsannut Toscaansa kunnolla ja ottanut muihin keskeisiin rooleihin esittäjät aivan parhaasta päästä. Tenori Vladimir Kuzmenko Cavaradossin osassa oli ääneltään mitä italialaisin.

    Hänen äänessään on upea, läpitunkeva sointi, mikä tekee siitä ihanteellisen instrumentin tällaisiin rooleihin. Tosin Kuzmenkon yksivakaasta tavasta käytellä ääntään on pakko huomauttaa; mikään hienosyisten sävyjen maalari hän ei ole.

Mutta sitten tapaus Juha Uusitalo - hänen Scarpiansa vertahyytävä roistomaisuus sai mitä eleganteimman ja laulullisesti loistokkaimman ilmiasun, josta ei puuttunut nyansseja sen enempää musiikillisesti kuin näyttämöllisestikään. Esimerkiksi tässä roolissa Uusitalo on taatusti yksi kaikkien aikojen parhaista maailmassa.

Illan sankareihin lukeutui myös kapellimestari Mikko Franck. Oopperan johtoa on syytä onnitella hänen kaltaisensa umpimusikaalisen, ilmiömäisellä tavalla sävähdyttävän maestron valitsemisesta. Franckin johdolla orkesteri soitti varmaotteisesti ja lennokkaasti, mitä nyt kolmannen näytöksen

E lucevan le stelle -aarian johdannossa jousisatsi hiukan rakoili.

MATTI LEHTONEN

• Giacomo Puccinin Tosca Suomen Kansallisoopperassa 25. elokuuta. Musiikin johto Mikko Franck, ohjaus ja näyttämökuva Siegwulf Turek. Rooleissa mm. Karita Mattila, Vladimir Kuzmenko, Juha Uusitalo, Hannu Forsberg, Jukka Romu ja Lassi Virtanen.

TS/Photo © Sakari Viika<br />Toscan rakkaus on syössyt taidemaalari Mario Cavaradossin (Vladimir Kuzmenko) tuhoon. Siegwulf Turekin ohjaama Tosca-produktio nähtiin Kansallisoopperassa ensimmäisen kerran vuonna 1995.
TS/Photo © Sakari Viika
Toscan rakkaus on syössyt taidemaalari Mario Cavaradossin (Vladimir Kuzmenko) tuhoon. Siegwulf Turekin ohjaama Tosca-produktio nähtiin Kansallisoopperassa ensimmäisen kerran vuonna 1995.