Portugali soi kauniisti. Romaanisten kielisukulaistensa tavoin portugalissa on luontaista musikaalisuutta, joka vain korostuu laulettaessa.
Fadossa kielen sävyjen hallinta korostuu. Pieniin eleisiin sisältyy koko maailma, joka avautuu ummikollekin fraseerauksen ja painotusten nyansseista, ovathan tunteet kaikille yhteisiä äidinkieleen katsomatta.
Keskiviikkona Helsingin juhlaviikoilla ensivierailunsa Suomeen tehnyt Camané on nimetty fadon prinssiksi. Syystä. Grande Noite do Fado -kilpailun vuonna 1979 voittanut Camané hallitsee akustisesti säestetyn, perinteisen fadon.
Sisäistetyn osaamisen pani varhain merkille fadon kuningattarena palvottu Amália Rodrigues. Camané sai Rodriguesin hyväksynnän tulkitessaan fadoa tämän mielestä "siten kuin se on tarkoitettu laulettavaksi".
Nyt Camané on Misian ja tammikuussa jälleen Suomeen konsertoimaan saapuvan Marizan ohella Portugalin tunnetuimpia fado-lähettiläitä.
Kaupungin sointi
Fadolla on pitkät perinteet. Sen soinnissa on muistumia Afrikasta ja Brasiliasta Portugalin siirtomaavuosilta. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä Lissabonissa muotoutunut tyyli mielletään nykyään fadon prototyypiksi, aidoksi fadoksi.
Fado edustaa kansanmusiikeissa tangon tavoin urbaania kulttuuria, juontuvathan molemmat kaupunkikortteleiden vaikutesulatoista.
Fado merkitsee sananmukaisesti kohtaloa. Toinen fadoon erottamattomasti liittyvä ilmaus on saudade, kaipuu. Fado käsittelee tangon ja chansonin tavoin elämän perustunteita, useimmiten rakkautta eri näkökulmista. Kohtalonomaisuus on hallitseva tunnetila, johtuu se menetetystä tai täyttymättömästä rakkaudesta - sydänsurut ovat aina laulun arvoiset.
Fadon surumielisyyden pippuroi omanarvontunto ja temperamentti, jotka hillitsevät melankoliaa luisumasta patetiaksi.
Monet fado-sanoitukset pohjautuvat kirjallisuuteen. Camanékin on levyttänyt runsaasti Portugalin kansalliskirjailijan Fernando Pessoan sekä arvostetun runoilijan Antero de Quentalin tekstejä. Musiikin ja kirjallisuuden maailmojen yhdistyminen fadossa on lisännyt taiteenlajien kosketuspintaa ja kartuttanut molempien arvostusta.
Vangitsevia lauluja
Huvilassa Camané näyttäytyi suurena mutta nöyränä taiteilijana. Solisti kiitti kohteliaasti suomeksi lämpimästä vastaanotosta mutta jätti muuten välipuheet minimiin vaillinaiseen kielitaitoonsa vedoten.
Lavalla Camané oli vangitseva hahmo. Hillitty esiintyminen säteili aitoa karismaa. Yleisön edessä hän osoittautui maineensa veroiseksi solistiksi niin laulutekniikaltaan kuin tulkitsijanakin.
Camané tuntui purkavan lauluihin sydämensä ja sielunsa. Vakuuttavat vedot toivat mieleen Carlos Gardelin, Olavi Virran ja Jacques Brelin maineikkaat levytykset. Tunnelataus ylitti kielimuurin ja tihensi Huvilan ilmapiirin.
Puolitoistatuntisen, väliajan katkaiseman, konsertin ohjelma painottui vierailun alla Suomessa julkaistuihin levyihin. Na linha da vida -albumin (1998) ja The Art Of Camané - The Prince Of Fado -kokoelman (2004) poiminnoista kutoutui moni-ilmeinen äänimatka.
Pessoan teksteihin pohjautuvat Quadras ja Mote edustivat muodoltaan klassisinta, pakahduttavaa tunteiden vyörytystä. Marcha do Bairro Alto ja A cantar é que te deixas levar osoittivat, että vastaavan latauksen voi saada aikaan myös rakastettu kotikaupunki.
Kaanonista irtautui selkeimmin Manuela de Freitasin sanoittama Sopram ventos adversos . Balladinomaisessa, instrumentaaliväliosalla jäntevöitetyssä laulussa Camané pohti, kuinka maailma muuttuu paremmaksi tuskastuttavan hitaasti. Illan päättänyt toinen encore Saudades trago comigo toi sekin kontrastia kaipuun tulkintoihin.
José Manuel Neton portugalilainen kitara, Carlos Manuel Proençan akustinen kitara ja Paulo Pazin kontrabasso loivat autenttisen kuuloiset puitteet Camanén sielunluotaukselle.
Instrumentalisteina loistavat etenkin kitaristit, joille oli jätetty sovituksiin nautittavia näytönpaikkoja.
MATTI KOMULAINEN
• Camané Huvilassa Helsingin juhlaviikoilla keskiviikkona. Camané (laulu), José Manuel Neto (portugalilainen kitara), Carlos Manuel Proença (akustinen kitara) ja Paulo Paz (kontrabasso).
