ANTTI JÄRVI
Nuoret kotimaiset naistaiteilijat eivät kaihda söpön kuvaston kierrättämistä. Tämänkin kesän näyttelyissä voi helposti törmätä nappisilmäisiin kissanpentuihin, soikeisiin sieniperheisiin tai huteralla viivalla vedettyihin lintuhahmoihin.
Söpöys näyttää pesiytyneen suomalaiseen nykytaiteeseen, mutta miksi taiteilija haluaa kuorruttaa teoksensa hempeillä väreillä ja pörröisellä kuvamaailmalla, joka uhmaa hyvän maun rajoja? Tai miksi taiteilija yrittää piirtää ikään kuin ei osaisi ja maalaa tahallaan kömpelöitä teoksia, jotka muistuttavat lasten päiväkotipiirroksia?
- Ehkä taiteilijat eivät halua ottaa itseään liian vakavasti. Söpöily voi joillakin olla myös eräänlaista kokeilua, kuinka vakuuttavaa jälkesi pitää olla, jotta sinut hyväksytään taidemaailman sisällä, toteaa Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut tamperelainen kuvataiteilija Hanna-Riikka Heikkilä .
- Itse haluan jatkuvasti kokeilla omia rajojani. Pohdin paljon sitä, missä kohdassa teoksestani tulee kömpelö ja missä kulkevat hyvin ja huonosti tekemisen rajat.
Heikkilä maalaa eloisalla viivalla teoksia, joissa on absurdeja - ja usein varsin söpöjä - aineksia arjesta. Mäntän kuvataideviikoilla on tänä kesänä esillä hänen maalauksiaan, joissa seikkailee vaihtelevilla kuvapinnoilla erilaisia eläinhahmoja. Heikkilän mukaan työt kertovat kuitenkin inhimillisistä tunteista ja kokemuksista.
- Rakastan klassista piirtämistä, mutta se ei riitä perusteeksi sille, miksi tekisin kuvataidetta. Siinä ei olisi tarpeeksi sanottavaa, Heikkilä toteaa.
Kiiltokuvat ja kukat kiehtovat
Söpön aihemaailman ja "huonon maalaamisen" voi nähdä kapinana hyvälle maulle tai modernistiselle puhtaudelle, mutta ainakaan Turussa asuva kuvataiteilija Katri Sipiläinen ei tunnusta kumpaakaan. Hän yhdistelee töissään ennakkoluulottomasti erilaisia tekniikoita ja tyylejä.
- Minua kiinnostaa sekä pyhä että profaani, sekä modernistisiksi että populaareiksi kutsutut tavat tehdä. En tiedä, tarvitaanko enää edes vastakkainasetteluja. Esimerkiksi ylevän kokemuksen voi saada jostakin todella arkisesta, vaikkapa murskaantuneesta tomaatista asfaltilla.
Kömpelön tyylin juuria voikin ehkä etsiä niistä vaikutteista, joita nykytaide saa elokuvista, graafisesta suunnittelusta, graffiteista ja muusta visuaalisesta kulttuurista.
Turun piirustuskoulun ja Kuvataideakatemian käynyt Eeva-Leena Eklund käyttää maalaustensa lähtökohtina eläimiä, kukkia, kiiltokuvia ja koriste-esineitä - asioita, jotka häntä kiehtovat.
- Olen maalannut vuosien varrella vain muutaman ihmishahmon ja huomannut, etten pysty kuvaamaan ihmisten kautta niitä tunteita ja tunnelmia, joita haluaisin kuvata, hän kertoo.
Sen sijaan Eklund käyttää huikeita karamellivärejä ja sympaattisia kuva-aiheita. Maalauksista tuttuja kuvia, esineitä ja eläinhahmoja - kissoja, bambeja, lintuja ja nalleja - löytyy myös hänen kodistaan, jonne hän on kerännyt niitä kirpputoreilta, mummolasta ja halvan markan liikkeistä. Osa esineistä on tuttuja hänen lapsuudestaan.
- Esimerkiksi moni maalauksistani löytyvä nalle on muunnos Moskovan olympialaisten Miska-karhusta, Eklund kertoo.
Miehille ei sallita söpöyttä
Myös Katri Sipiläinen liitettiin muutama vuosi sitten söpöjä aineksia käyttäviin taiteilijoihin. Kun Sipiläinen opiskeli toista vuottaan Turun taideakatemiassa, hän yllättyi kun opettaja tuli onnittelemaan häntä pääsystä Suomen maalaustaiteen suuntauksia esittelevään Pinx -kirjasarjaan.
Sarjan viidennessä ja viimeisessä osassa Tarinankertojia esitellään Sipiläisen sekatekniikalla tehty teos Ruohonsyöjä , joka mainitaan esimerkkinä lapsenomaisesta, koskettavasta piirrostekniikasta.
- Kirjaan pääsy oli minulle mysteeri. En yhdistä itseäni kovinkaan paljon söpöyteen, sillä teen niin monenlaisia töitä, eikä sitä kaikkea voi tiivistää yhden lauseen alle. Tällä hetkellä sivuan töissäni seksuaalisuutta ja sukupuolirooleja. Minua kiinnostaa ihmisiä rajoittavien normien venyttäminen ja mahdottomana pidetyn osoittaminen mahdolliseksi, Sipiläinen kertoo.
Samaisen Pinx -sarjan viimeisessä osassa söpöily yhdistetään eräänlaiseen tyttöilyyn. Teoksen mukaan monet nuoret naistaiteilijat purkavat naiseuttaan lapsuudesta tuttujen barbien ja pikkuponien kautta.
Hanna-Riikka Heikkilän mukaan väite ei pidä paikkaansa ainakaan hänen kohdallaan.
- Tiedän, että tähän teemaan usein liitetään feminismi, mitä itse en allekirjoita ollenkaan. Saattaa kuitenkin olla, että söpöily on jossain määrin sukupuolisidonnaista, mutta poikkeuksia toki löytyy, hän toteaa.
Katri Sipiläisen mukaan söpöyden ja tyttöyden yksipuolinen yhteenliittäminen ei tee oikeutta ihmisten moninaisuudelle. Hänestä on valitettavaa, että perinteiset sukupuoliroolit saattavat rajoittaa joidenkin miesten valintoja.
- Yleisesti miehille ei samalla tavalla sallita söpöyttä, kun taas naisten on helpompi olla maskuliinisia.
Ruusuinen maailma on altis säröille
Mutta onko söpö maalaus niin harmiton kuin se näyttää olevan? Nykytaiteen kyynisyydellä kyllästetty katsoja ei hevin usko, että kaikki voisi olla niin ristiriidatonta kuin äkkiseltään näyttää.
Uhkaava tunnelma voi syntyä häiritsevästä yksityiskohdasta, teoksen nimestä tai omituisesta ilmapiiristä, jossa kaikki on niin kovin viatonta, että jotain pahaa on pakko olla tekeillä: bambin silmissä välähtääkin pelko, ruohonsyöjä paljastuukin ruohonoksentajaksi ja suloinen mielikuvitusolento taivaltaakin pimeän mielen maisemissa.
Katri Sipiläinen on osassa teoksistaan liittänyt tietoisesti söpöjä aineksia uhkaaviin kuviin. Myös Suomen johtaviin nykytaiteilijoihin kuuluva Elina Merenmies yhdistelee töissään lasten leikeistä tuttuja satuhahmoja väkivaltaan ja painajaismaisiin näkymiin, ja Eeva-Leena Eklundin teosten ruusuinen maailma on jatkuvasti altis säröille.
Pahojen voimien ja uhkaavien tunnelmien etsiminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Teosten huumori voi olla aivan aidosti vilpitöntä ja pohjimmaisena vireenä pelkkä maalaamisen ilo ja ilmaisullinen irrottelu.
- Joskus kukkakimppu on vain kukkakimppu. Siitä ei tarvitse kaivaa esiin muuta, Eklund kiteyttää.
